— Jos olisit minun, Kristoffer ajatteli, niin sivelisin sinut punamullalla, naulaisin valkoiset laudat nurkkiin ja ikkunoiden ympärille ja istuttaisin ruusupensaita seinäviereen. Villiruusu, orjantappura, saariston suloinen tunnus, tahtoisin nähdä sinun kukkivan Henrikan kodin ympärillä!
Vasemmanpuoleisessa pitkisseinässä oli yksi ainoa räppänänkaltainen ikkuna. Se kuului tuohon suljettuun kamariin; Kristoffer ei ollut huomannut sitä ennen.
— Se on varmaankin romuloukko, koska kukaan ei asu siinä, hän ajatteli ja koetti katsoa sisään raosta, joka jäi ikkunankehyksen ja uutimen virkaa toimittavan valkoisen rievun väliin. Mutta hän ei voinut erottaa huoneesta muita esineitä kuin nurin käännetyn matalaselkäisen tuolin.
— Täytyy kai minun tarkastella lähintä ympäristöäni, ajatteli Kolumbus edelleen, meni huoneeseensa, otti avaimen tupaan vievästä ovesta ja koetti avata sinisen oven lukkoa.
Se onnistuikin. Kristoffer astui sievään kamariin, joka oli ahdas kuin kajuutta, mutta hauska ja houkutteleva kuin pappilanmamsselin siisti neitsytkammio.
— Täällä tuoksuu kuusenhavuilta, oli hänen ensimmäinen aistimuksensa. Mutta sen täytyi johtua hänen hajuaistinsa hairahduksesta, sillä vastapestylle permannolle oli siroiteltu katajanvarpuja.
Seinillä oli siniset tapetit, ylellisyys, mitä ei ollut suotu Kristofferin kamarille. Muutamassa nurkassa oli kauniilla kupariheloilla somistettu arkku, jonka kaarevaan kanteen oli maalattu sinisiä ruusuja. Pitkisseinän viereen oli pantu riviin kolme matalaselustaista tuolia, kaikki nurin käännettyinä. Ja Kristoffer huomasi kukkivan myrtin, joka oli pienellä sinisellä pöydällä ikkunan ääressä.
— Tämän täytyy olla Henrikan talvihuone, hän ajatteli, ja noiden Henrikan arkku ja Henrikan myrtti. Jokaisella nuorella tytöllä on sellainen, tämä on Henrikan, mutta miksi hän on kätkenyt onnenkukkansa puolipimeään huoneeseen? Tahtoiko hän sen kuolevan? Oliko hänellä salainen suru? Oliko isä luvannut hänet jollekulle, josta hän ei voinut pitää?
Vaikutelmat hyökkäsivät Kristofferin kimppuun.
— Ei kukaan tyttö tapa vapaaehtoisesti myrttiään, jota hän on hoitanut hääpäiväänsä varten. Sellainen olisi synti, joka kostaa itsensä — kuolemansynti. Nuoren naisen morsiusmyrtti on kasvanut kiinni hänen elämäänsä yhtä varmasti kuin köynnös, josta saamme pyhän ehtoollisviinin, on salaperäisesti yhdistynyt Vapahtajamme vereen.