Henrika seisoi autiolla luodolla odottaen häntä. Se oli pitkulainen ja pieni niinkuin sekin harmaa luoto, jolla sijaitsevaan linnunkuvattajan suojukseen lokinampuja oli kätkeytynyt, mutta se ei kuitenkaan ollut sama, koska se oli toisen reitin varrella. Kristofferista tuntui, että hän oli kulkenut joskus sitä pitkin. Se oli hänestä kuin lähinnä valkamaa oleva väylä, mutta kuitenkin erilainen, koska täällä avautui merta kohden sininen aukeama toisensa jälkeen. Ja muutamalla luodolla, aivan tuollaisen aukeaman edessä, seisoi nyt Henrika, ja Kristoffer meloi ruuhtaan sitä kohden, meloi voimiensa takaa päästäkseen pelastamaan tyttöä. Mutta miten ponnistelikin, ei hän päässyt lähemmäksi, ja Henrika jäi seisomaan paikalleen, luodon korkeimmalle kohdalle, vaikka hänen olisi pitänyt rientää rantaan. Hän oli liikkumaton: kankea kuin patsas. Hän tiesi, että tämä naiskuva oli Henrika, mutta sen kasvoja hän ei saattanut erottaa.
Nyt hän näki ne. Ne olivat aivan lähellä, ne painautuivat Kristofferin ikkunaa vasten ja katselivat häntä suurin, surullisin silmin. Mutta ne eivät olleetkaan enää Henrikan kasvot, ne olivat pienemmät ja piirteiltään hennommat ja kuolonkalpeat.
Kristoffer heräsi. Aurinko paistoi ikkunasta täyttäen kamarin kultaisella valollaan.
Kristoffer makasi ajatellen unta: tuttujen ja tuntemattomien seikkojen vilinää. Hän ajatteli luotoa, jolla Henrika oli seisonut odottamassa. Nuo pienet merelle päin olevat aukeamat! — kuinka saattoi kaikki tuntua hänestä niin tutulta, vaikkei hän koskaan ollut ruumiillisin silmin nähnyt tuota paikkaa? Entä kalpeat naiskasvot? Kristoffer haki muististaan. Ei, ne eivät muistuttaneet ketään hänen tuntemaansa henkilöä. Ei ketään! Ei Henrikaa ja vielä vähemmän sitä naista, jonka sormusta hän oli pitänyt.
Kuka hän oli?
Kristofferille tuli ikäänkuin selittämätön, mutta yhtäkaikki järkkymätön varmuus siitä, että tuo nainen oli joskus tulevaisuudessa osuva hänen tielleen. Tuo surullinen katse oli sanonut sen hänelle, se oli pyytänyt häneltä jotakin. Ja vielä myöhemminkin, kun hän muisteli unta, valui siitä hänen sydämeensä hiljaisen surumielisyyden virta.
Pukeutuessaan hän muisti ystävänsä Klopstockin ja hänen uusimman romaanisankarinsa, Heinrich von Ofterdingenin. Erakko, romaanin salaperäinen vanhus, antaa Heinrichille harvinaisen provencelaisen kirjan, joka on peräisin ammoisilta ajoilta. Tietämättä edes, millä kielellä teos on kirjoitettu, Heinrich silmäilee sitä umpimähkään. Ihmeekseen hän kohtaa kirjan kuvien joukosta tutut kasvot, jotka kuuluvat muutamalle hänen seuralaiselleen. Hän selailee edelleen, löytää taaskin kasvot, jotka hän tuntee, kolmannet, neljännet ja lopulta — oman kuvansa. Tuonnempana ovat kaikki kuvatut ihmiset hänelle tuntemattomia, mutta eivät vieraita, sille he kaikki tulevat vaikuttamaan Heinrichin elämään. Hän on tutustuva siihen jaloon runoilijaan, josta tulee hänen isällinen ystävänsä, ja siihen nuoreen, suloiseen naiseen, josta tulee hänen puolisonsa.
— Erakon kirja oli unielämän vertauskuva, ajatteli Kristoffer. Unemme eivät ole ainoastaan katsahduksia menneisyyteen, vaan myöskin tulevaisuuden enteitä. Uni on muisto, mutta myöskin ilmestys. Ja mitä minä uneksin ensimmäisenä yönä jossakin vieraassa talossa, käy aina jollakin tavoin toteen.
Kristoffer oli valmis. Hän avasi tupaan vievän oven. Tupa oli tyhjä. Pihamaalta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kaikki oli hiljaisuutta ja rauhaa.
Hän lähti ulos partioretkelle. Ei ainuttakaan kulkijaa saattanut havaita laajassa näköpiirissä, ei ainuttakaan purjehtijaa, ainuttakaan soutajaa. Hän palasi taloon. Kun se nyt oli siinä hänen edessään harmaan yksinäisenä, turvekaton ja raskaiden kivien painamana, tuntui se taaskin yhtä salaperäiseltä kuin eilen, heidän saapuessaan.