— Pidätkö sinä paljon Janista? hän tokaisi.
— On pitäminen toinen toisestaan.
Enempää he eivät puhelleet keskenään tänä ensimmäisenä päivänä, minkä
Kristoffer vietti Vrakössä.
5.
Kristoffer uneksi.
Hän näki taivaan, helakansinisen, ja sen laella purjehtivan pilvenhattaren, valkoisen kuin vastasatanut lumi. Samassa oli pilvenhattaroita lukemattomia, kaikki yhtä lumivalkoisia ja ihmeellisen kauniita katsoa kiitäessään siinä huimaavan nopeasti pakoon lähestyvän myrskyn tieltä, josta Kristoffer itse ei tuntenut pienintäkään tuulahdusta.
Yhtäkkiä olivat taivas ja pilvet kadonneet. Hän lepäsi ruohikolla, rajattomalla vihreällä kedolla, jolla ei ollut alkua eikä loppua, ja hänen lähellään käyskeli valkoinen lammas laitumella. Samassa lampaita olikin monta tuhatta, ne liikkuivat nopeasti eteenpäin kohti taivaanrantaa, jota ei ollut, ne lähtivät laukkaamaan jonkin äänettömän rajuilman ahdistamina. Kristoffer ymmärsi, että hänen täytyi hakea suojaa. Mutta hän ei kyennyt nousemaan. Sydän takoi kuin pajamoukari, rinta jännittyi palkeitten tavoin, jäsenet olivat lyijynraskaat. Hän ei päässyt paikaltaan.
Mutta hän ei maannut enää ruohikolla, vaan jollakin kallioisella rannalla. Verkkovene, tuo kehno kuvatus ruumisarkkuineen, oli kiinnitetty ruostuneeseen rautarenkaaseen johonkin lähelle. Vene tahtoi paeta, perävannas osoitti rannatonta merta kohden, kokkanuora oli kiristynyt kuin soittimen kieli, katkeamaisilleen, tuntui uneksijasta. Mutta se ei mennyt poikki, se oli ikuisesti kiinnitetty tuohon kalliossa olevaan valtavaan renkaaseen.
Kristoffer tahtoi kiiruhtaa avuksi ja katkaista köyden veitsellään.
Mutta hän ei kyennyt liikuttamaan sormeaankaan. Hän värisi tuskasta.
Hän tiesi, että vanhus saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä, ja silloin
oli kaikki hukassa.
Nyt hän oli siinä! Kristoffer kuuli hylkeennahkaisten tallukoiden pehmeät askelet kallioilta. Nyt hän yllätti heidät! He tahtoivat paeta yhdessä, Kristoffer ja vene, mutta ei kukaan auttanut heitä. He olivat molemmat voimattomia.