— Olet oikeassa, Bengt Rabbe! Minä koetan tehdä parannuksen. — Oliko jotain muutakin?
— Oli kyllä — paljonkin!
— Tässä keväällä kerran lupasitkin, muistathan sen, antaa minulle perinpohjaisen läksytyksen. Anna sen nyt tulla!
— Mitä sinä haluaisit minun sanovan? Sinä olet kiihkeä luonne, Kristoffer, tulisielu, oikea runoilija. Mutta sinulta puuttuu suhteellisuudentajua. Sinä sekoitat hullulla tavalla runon ja elämän. Olet mielestäni samalla kertaa voimakas ja heikko: oikullinen ja puuskikas kuin luodetuuli, mutta vailla kestävyyttä.
— Arvelet, että en olisi uskollinen!
— Ystävyyteesi minä luotan.
— Mutta et luota minuun rakkaudessa?
— Ehkäpä en.
— Uskoin sinulle eilen, että en ole koskaan rakastanutkaan, ja se on totta.
— Kuinka voit sanoa mitään noin todellisuudenvastaista?