— Tiedän sen.
Kareilta ja kalliorannoilta kuuluva aaltojen kohina täytti ilman saaristomeren kuvaamattomilla säveljaksoilla. Lokit liitelivät kirkuen purren ympärillä. Tiirat kiertelivät pehmein kaarroksin pienen, punakukkaisen hiekkasärkän yläpuolella ja syöksyivät läiskähtäen alas kimmeltäviin hyökyihin.
Kristoffer istuutui perämiehen tuhdolle toverin viereen ja pani kätensä hänen olalleen.
— Niin, tiedän sen, veli.
— Mistä lähtien, Kristoffer?
— Muutamasta eilispäivän määrätystä hetkestä asti.
— Kerrohan!
— Kerron alusta pitäen.
Me soudimme Aurajokea alas. Synkkä matka! Sinä istuit jurona peräsimen ääressä, Kevätesikon kirkkaat silmät olivat kyynelissä ja pikku Klopstock itki. — —
— Voi, Kristoffer, hävitetyn Turkumme näkeminen ei ole koskaan ennen niin koskenut sydämeeni! Olin vähällä itkeä, minäkin, noita palaneita tontteja, noita jäljellejääneitä surkeita savupiippuja, noita hiiltyneitä, vanhoja pihapuita, jotka eivät enää koskaan viheriöi.