— Minäkin vuodatin eilen kyyneleitä, se minun täytyy tunnustaa sinulle.
Varhain aamulla seisoin suuren Porthanin haudalla. Edessäni kohosivat hävitetyn tuomiokirkkomme nokiset muurit, takanani oli kaupunki sorana ja tuhkana. Ja minä ajattelin sitä kaikkea, mikä oli ollut.
»Onneton syyskuukausi rangaistuksen vuonna 1827», puhelin väristen itsekseni, »niin kauan kuin elän, olen muistava tulenloimun yötaivaallasi. Sinä tuhosit iloisen nuoruutemme. Suomen Alma Mater on kuollut; tuhka tupruaa sen hävitetyn linnan, vanhan kotimme, vaiheilla. Ylioppiiasaikamme ei palaa koskaan! Ei koskaan! Minä tahdonkin lähteä pois tältä kuoleman seudulta ja suunnata kulkuni yli selkien ja etsiä itselleni olinpaikan jostakin etäisestä saaresta, missä meri kohisee ja myrsky laulaa.»
— Sinä teit nopean päätöksen, Kristoffer!
— Niin tein. Ja me lähdimme purjehtimaan, jumalan kiitos. Linnanselkä otti meidät vastaan keinuvin mastoin ja liehuvin viirein, linna silmäili ystävällisesti alas meihin niinkuin kunnianarvoisa esi-isä katselee jälkeläiseensä, ja sitten jäimme hetkiseksi tuulensuojaan Ruissalon luokse — —
— Mikä sinusta oli varsin mieluista, uskallan otaksua.
— Ei, ei sillä lailla kuin sinä arvelet.
— Muisto elää, Kristoffer, ja toivo — —
— En voi enää sietää niitä paikkoja! Sinä kuulet sen nyt: en ole enää koskaan näkevä häntä! En tahdo sitä.
— Sanotko tätä uskollisuudeksi?