— Ruissalossa viheriöitsi tammimetsä, ja meidän rakas rantapolkumme pujottelihen siellä ryhmyisten runkojen lomitse. Mutta hän oli poissa — niin sydämelle kuin katseellekin. Suljin silmäni koettaen nostattaa hänen kuvaansa sieluni nähtäväksi. Mutta en nähnyt mitään. Ja silloin ymmärsin, että en ollut koskaan rakastanut häntä, vaikka kerran lupasinkin hänelle uskollisuutta valoin ja sormuksin.
— Kristoffer!
Bengt Rabbe hypähti pystyyn. Kristoffer oli vetänyt sormestaan ohuen kultasormuksen, jota hän piti vasemmassa kädessään. Hän kurotti kätensä veneen reunan yli. Kapeat, eloisat kasvot olivat kalpeat ja käsi vapisi.
— Kristoffer, sinä teet itsesi onnettomaksi! Ellet enää rakasta kihlattuasi, niin lähetä tunnusmerkki takaisin hänelle!
Bengt Rabben puhuessa pudotti Kristoffer sormuksen. Se syöksähti alas sinivihreään syvyyteen kuin pieni kullanvärinen vesihyönteinen.
— Voi, Kristoffer! Menettelit epäjalosti! Se on onnettomuudeksi, saatpa nähdä!
— Minun täytyi tehdä niin. Kuule minua ja tuomitse sitten! Puhukaamme rauhallisesti! Minä kerron edelleen.
— Mitä tässä on enää sanottavaa?
— Kas, me kuljimme Ruissalon ohi ja luovimme räiskyvässä lounaistuulessa Airiston selälle. Silloin sinä, Rabbe, jätit peräsimen ja jalusnuoran minun käsiini ja opetit minua ohjaamaan purtta. Aluksi pidimme me molemmat kiinni peräsimen varresta, sinun kätesi ohjasi, minun seurasi tahdottomasti mukana. Mutta äkkiä sinä hellitit otteesi, hypähdit tähystyspaikallesi etukannelle, käännyit ympäri ja huusit:
Purjehdi, Kolumbus!