Ja hän lauloi, niin että metsä raikui, ensimmäisen leikkilaulun, mikä sattui tulemaan hänen kielelleen:
Virka vain, niin saat sa mun, kun saat mun, niin kelpaa sun, ja ellen liene mielees sun, niin anna olla mun, jos niin on tahtos sun, niin katso ohi mun.
Kristoffer näki Janin ryntäävän pystyyn ja Henrikan juoksevan hänen luokseen. Syntyi sanakiista. Kristoffer ei voinut kuulla, mitä sanottiin, mutta päätös oli kyllin selvä: Jan heitti tuohikontin olalleen, otti kassaransa ja katosi ladonnurkan taakse.
Henrikan kasvot eivät ilmaisseet, oliko hän suuttunut vaiko hyvillään
Janin poistumisesta.
— Minun täytyy ottaa sinut apumieheksi Janin tilalla, sanoi hän töykeästi Kristofferille.
— Sitä juuri halusinkin.
Hän otti kasasta ladon oven luota kerpon aikoen heittää sen latoon.
— Ei! Anna olla!
Henrika tarttui hänen käsivarteensa temmaten kerpon häneltä. Mutta hän pudotti sen heti maahan. Kristoffer oli ottanut hänet syliinsä.
— Ei, Kristoffer!