— Henrika! Minä rakastan sinua!
Henrika seisoi nyppien lehtiä koivunvarvusta. Kristoffer puhui.
Henrika ei kuullut sanoja, mutta sävel soi hänen korvissaan laululta.
Kristoffer peitti hänen kasvonsa suudelmin. Tyttö salli sen tapahtua.
Äkkiä hän työnsi nuorukaisen luotaan, nosti kerpon maasta ja heitti sen latoon.
— Sinä varmaankin ajattelit, että minä tahdoin riippua kiinni sinussa, kun otin sinua äsken käsivarresta.
— En ajatellut mitään, Henrika!
— Minun täytyi estää sinut heittämästä kerppoa latoon.
— Mitä sinä hulluttelet!
Henrika nauroi.
— Se oli, näetkös, ensimmäinen tänä vuonna, ja naisen täytyy heittää se latoon, sillä jos sen tekee mies, niin uuhet kantavat talvella vain pässejä. Nyt minä menen latoon kerppoja latomaan ja sinä saat antaa niin monta kerppoa kuin vain jaksat.
— Annan kaikki.