— Se ottaa koville, saatpa nähdä.
* * * * *
Kristoffer souti Henrikan ruuhellaan kotiin. Se oli hänen partioretkensä ajan ollut vedettynä pieneen, pähkinäpuiden reunustamaan piilopoukamaan saaren itärannalle. Kun tuo pähkinäpuiden lämpöiseltä hohtava vehreys nyt peittyi niemien taakse, katosi Kristofferin näköpiiristä viimeinenkin pilkahdus kesän kauneutta. Alkoi hämärtää ja saaristo oli taas alastoman, harmaan autiona hänen silmiensä edessä. Hänestä tuntui yhtäkkiä niin pelottavan kummalliselta, kuin olisivat pahat voimat elämöineet tummien, jyrkkien luotojen ja synkkien, pitkulaisten vedenpäällisten särkkien vaiheilla.
Olikohan hänen soudussaan jotain vikaa, koska ruuhi ei liikkunut eteenpäin?
Henrika hymyili.
— Annahan toinen airo minulle!
Hän souti kaikin voimin ylähangan airolla, ja Henrika meloi perässä toisella.
— Mitä noituutta tämä on?
³ — Ei ensinkään noituutta — vain vastavirtaa ja nousuvettä samalla kertaa.
He olivat tovin ääneti. Hämärän huntu tiheni luotojen yllä.