Kristofferille tuli se lievästi vastenmielinen tunne, joka valtaa meidät aavistaessamme, että joku katselee meitä takaapäin. Hän kääntyi. Nyt hän huomasi suuren, pyöreän lasisilmän mulkoilevan kivien lomasta röykkiön huipulta, aukosta, joka oli koverrettu kummun keskelle, niin että se muistutti pientä tulivuorenaukkoa. Vraköläisisäntä lojui siellä tähystelemässä. Itse hän oli suojattuna niinkuin sotilas juoksuhaudassa, mutta kaukoputkellaan hän havaitsi kaiken, mitä monipeninkulmaisessa näköpiirissä tapahtui.
Kristoffer katsoi kiikariin.
— Mitä näet?
— Hyökyjä, torninkorkuisia.
— Mitä muuta näet?
— Meren ja taivaan.
— Mitä muuta näet?
Kristoffer värisi. Etäältä hän oli erottanut mustan esineen, joka vaappui aalloilla. Hän loi kysyvän katseen isäntään.
Tuon jättiläismäisen miehen vakavat kasvot hymyilivät.
— Onko se laivahylky? kysyi Kristoffer kiihtyneenä.