4.
Ensimmäisen myrskypäivän ilta-aurinko laski viljavan verivirran kaltaisena mailleen, läntisen taivaan pilvimaiseman taakse. Siellä syntyi lakkaamatta uusia myrskypilviä: laajoja kuin manteret; kukkulaisia kuin vuorijonot; kapeita, rikinkeltaisia kaistaleita ja repaleisia, mustia tukkoja, jotka levisivät pitkin taivaanlakea yhtä huimasti kuin vihurit yli meren.
Kristoffer istui keinutuolissa ikkunapöydän ääressä lukien Ovidiusta, Muodonvaihdosten runoilijaa. Pihamaalla hänen ikkunansa edessä huojui korkea honkariuku niinkuin varpa myrskyssä. IImansuuntanuoli sen huipussa värisi lakkaamatta ja kuparinen tuuliviiri heittelehti kirahdellen sinne tänne.
Tämä ikivanha viiri oli komea taideteos. Se esitti jotakin tarunomaista merihirviötä, jonka kypärään selkään tekijä oli kuvannut nuoren, torvea toitottavan naisen notkean hahmon. Tämän hulmuava hame ja hirviön kohotettu käärmeenpyrstö loihtivat Kristofferin mieleen saman myrskyn ja sadun tunnelman, minkä suuri Ossian oli hänessä herättänyt. Mutta vertauskuvallisen perusajatuksen perille hän ei päässyt. Viirin kuparityttö oli hänen haaveissaan kuva Henrikasta sellaisena kuin hän kuvitteli tämän jonakin myrskyisenä vapunpäivän aamuna seisovan navetan katolla toitottamassa kesää tervetulleeksi.
Tuli yö. Tumma kohina kulki yli saariston. Seuraavana päivänä kohu yltyi pauhinaksi. Mutta kun Kristoffer heräsi kolmannen myrskypäivän sarastaessa, oli pauhina muuttunut ukkosenkaltaiseksi jylinäksi.
Hän lähti kukkulalle. Ponnistellen polkua pitkin, myrskyn vinkuva laulu korvissaan, pääsi hän lopulta kukkulan laelle.
Aurinko pilkisti pilvien lomasta. Kristoffer katseli kuohuvalle merelle, jossa vaahtoavat aallonharjat hohtelivat kuin lukemattomat valkoiset kyyhkyset heleänvihreällä lakeudella. Mutta etelän puolella, kukkulan juurella, syöksyivät jättiläisaallot kauas maalle. Rajuilman vastustamattoman painon puristamana hukutti meri helmoihinsa koko tuon matalan rannikon kauliten mielettömine tyrskyineen sen laakeita paasia, jymiseviä kivijoukkioita ja kyyhöttäviä siirtolohkareita.
Ei missään hohtanut valkolinnun siipeä aamun pilvistä taivasta vasten. Ei kuulunut ainuttakaan ihmisen tai eläimen ääntä. Kaikki elollinen lymysi myrskyn tieltä, kyyristyi, niinkuin rinteen katajat ja männyt olivat kyyristelleet tuhansia vuosia ryömiessään nöyrästi kivien lomassa aina siitä päivin kuin tämä saari syntyi ja vihreä elämä työnsi juurensa sen köyhiin koloihin.
Kristoffer istuutui tuulensuojaan kiviröykkiön juurelle. Hän ihmetteli, mistä johtui, ettei hän voinut täysin nauttia vyöryvien aaltojen värileikistä ja kuohuvien tyrskyjen upeudesta. Hän aavisteli hämärästi, että tässä näköpiirissä tapahtui jotain, jota silmä ei erottanut eikä korva kuullut pauhulta ja jylinältä.
Missä oli Henrika? Hän keitti tuvassa ruokaa. — Jan? Hän paikkasi verkkoa. — Isäntä? Kristoffer ei ollut nähnyt häntä tänä aamuna. Eikä eilenkään, jolloin myrsky yltyi hirmumyrskyksi ja erään ranta-aitan katto lensi mereen ja rojut oli korjattava maihin.