Kristoffer kääntyi. Silloin säntäsi Jan pystyyn. Puukko välähti hänen kädessään, hän tavoitteli iskeäkseen ylioppilasta selkään. Mutta Henrika kirkaisi, Kristoffer hypähti syrjään ja veitsenkärki viilsi ainoastaan naarmun hänen takinhihaansa.
Isäntä tölmäsi pihamaalle. Hän kähisi kiukkua. Häntä halutti pieksää renkiä, rutistaa häntä, niin että kylkiluut rusahtelisivat. Mutta viisaus hillitsi vihan. Hän puristi valtavan kouransa nyrkiksi ja heristi sitä Janin kalpeiden kasvojen edessä, niin että rystyset viistivät suuta.
— Sinä valmistat helvetin minulle.
— Kiukusta helvetti tulee!
— Ole vaiti ja häpeä! Sinä saatat itsesi onnettomuuteen; kiivailet, kunnes istut Turun linnassa kruunun raudoissa. Olkoon se sinun oma asiasi. Mutta ole puukottamatta ihmisiä minun pihamaallani!
Kristofferilla oli vyöllään puukko, terävämpi ase kuin Janin! Hän piti kättään sen kahvalla.
— Toinenkaan ei ole sen parempi, mutisi Jan.
— Ei, sanoi Kristoffer singoten puukon ilmaan.
Se lensi kauniissa kaaressa yli pihamaan ja jäi seisomaan kärki maahan uponneena.
— Minäkin osaan käyttää puukkoa, niinkuin näet, mutta minä en paljasta sitä koskaan lähimmäistäni vastaan. Se ei sovi ylioppilaalle.