— Siellä kulkee paljon rahaa vesilastissa. Komeampaa laivahylkyä en ole nähnyt moneen pikku vuoteen.
— Mitä on raha ihmishenkiin verrattuna?
— Ihminen kuolee, kun on kuollakseen. Se on alusta säädetty. Voit kyllä luottaa siihen, että nuo poloiset ovat lukeneet monta isämeitää — tietenkin omalla kielellään — ja luvanneet kirkkoihin sekä kynttiläkruunuja että ehtoollismaljoja lunnaiksi pelastuksestaan. Merihädässä kukin muistaa Jumalansa.
Kristoffer ei virkkanut sanaakaan. Hän kulki surullisena kukkulaa alas ja riensi omaan huoneeseensa puhuttelematta Henrikaa.
Hän istui Ovidiuksensa ääressä ja hänen ajatuksensa kiitivät runon mukana maailmasta toiseen. Myrsky vihellytti savupeltiä. Viiri heittelehti sinne tänne, mutta aamun kuluessa se kääntyi vähitellen myötäpäivään. Tyttö torvineen käänsi selkänsä kamarin ikkunan ääressä istuvalle ylioppilaalle ja toitotteli merta kohden.
Kristoffer ei sitä tarkannut. Hän ei huomannut, että ilma kävi kauniimmaksi, ennenkuin tuulen tohina äkkiä vaimeni rakennuksen ympäriltä ja outo hiljaisuus havahdutti hänet syvistä ajatuksista.
Hän katsoi tupaan. Se oli tyhjä. Mutta kun hän astui kuistiin, näki hän isännän ja Janin lähtevän satamasta suurella, jahdiksi köysitetyllä aluksella.
Merellä kävi vielä myrsky. Pursi kulki purjeet reivattuina. Ja sillä aikaa kuin Kristoffer kiipesi kukkulalle, tuli hirmumyrskyn kaltainen vihuri kiidättäen mukanaan kohisevaa rankkasadetta. Mutta pian tulvi taas auringonpaistetta seestyvältä taivaalta, meri kävi siniseksi, ja Kristoffer huomasi nyt, ettei tuo autio ulappa ollut yhtä eloton kuin tavallisesti. Lounaisessa saaristossa hohti silloin tällöin valkoinen purje aallonharjalla, hiukan etelämpänä toinen, idässä kolmas, kaakossa neljäs, ja tuolla mustien vihureiden keskellä, lähellä rantaa, purjehtivat Vrakön jättiläinen ja hänen miehensä merta kohden.
»Toinen purjehtii pakosta», sanoi vanhus Gullkronan selällä! Mikähän pakko nyt oli? Mikä mahti saattoi äkkiä kaikki nämä purret meren tuimaa tuulta uhmaamaan?
— Mahtavatkohan ne mennä hylyn luokse? ajatteli Kristoffer. Siellä on kelpo lailla saalista niille kaikille: puuaineita, köysiä, purjeita, rautapultteja, kuparinauloja ja lopuksi tietenkin lasti. Mutta eiväthän ne ennätä kulkea sinne ja takaisin ennen pimeän tuloa! Ja kaikkien väylän särkkien ja riuttojen yli vyöryvät meren tuimat aallot. Eikä missään ole satamapaikkaa. Onpahan yksi! Nyt muisti Kristoffer kuulleensa puhuttavan Vrakbådanista, pelätyn Vrakön etuvartijasta, näiden merenäärten perimmäisestä satamapaikasta ja maatuesta, missä oli vanha metsästysmaja, notkossa kukkuloiden keskellä.