Kristoffer arvioi tilanteen aivan oikein. Hän ymmärsi yhtä ja toista, niin vieras kuin olikin. Mutta tapahtumain tausta ja niiden kiertokulun sisäinen yhteys jäi kuitenkin tunkeilijalle käsittämättömäksi, Hän ei tietänyt, että tuon vieraan laivan kamppailua ja tuhoa oli katseltu monilla kiikareilla monilta kummuilta kautta koko saariston, että myrskypäivät olivat jännittävän odotuksen päiviä, että isot veneet, joita muuten käytettiin vasta syyskalastukseen, varustettiin nyt nopeasti köysityksellä, että kiväärit taiottiin, valtaushaat teroitettiin ja ruokalippaat odottivat valmiiksi täytettyinä otollista hetkeä. Eikä hän liioin ymmärtänyt, että noiden viiden veneen merimatka oli kilpapurjehdusta, että ensimmäinen, joka valtasi hylyn, oli saava parhaimman osan ja tarpeen tullen puolustava oikeuttaan pyssyllä ja puukolla. Ja vihdoin oli hän täysin tietämätön siitä, että näytelmä, mikä tapahtui hänen silmiensä edessä, oli vain pieni rengas tapahtumien loppumattomassa ketjussa, vähäpätöinen kahakka tuhatvuotisessa sodassa, jota kauppias ja ryöstäjä kävivät, edellinen taistellen valtion ja kirkon turvissa, jälkimmäinen myrskyn, hyökyjen, pimeyden, harhavalkean, noituuden ja loitsujen liittolaisena. Kristofferilla ei ollut aavistustakaan vanhojen saaristolaissukujen salaisesta yksituumaisuudesta meren ja liitosta paholaisen kanssa. Jos hän olisi pitänyt silmällä vraköläisisännän puuhia illalla, sen jälkeen kuin hän oli paininut Janin kanssa, niin olisi hän nähnyt hänen raaputtavan veitsenkärjellä venetalaan seinää mumisten samalla pitkiä liutoja käsittämättömiä sanoja. Hän auttoi myrskyä ja rukoili paholaiselta hyvää merensaalista mainitsematta hänen pelättyä nimeään. Mutta kun rukous oli kuultu ja laiva tuhoutui ja kansilastia alkoi ajelehtia aalloilla, sanoi vraköläisisäntä ja koko saaristolaisväestö, että Jumala siunasi rantoja.
Hänen hyvä saalistusonnensa oli hänelle taaskin uskollinen. Hän valtasi oman onnensa nojaan jätetyn hylyn ensimmäisenä, täytti isonveneensä ruhvin jäljellejääneillä arvoesineillä, vaatteilla, ruokatavaroilla, viinipulloilla, ja lastasi peräruumaan hienointa espanjalaista suolaa. Ja ensimmäisenä laski hän Vrakbådanin satamaan. Kun myöhemmin tulleet saaristolaistalonpojat astuivat tuohon rappeutuneeseen metsästysmajaan, olivat vraköläinen ja hänen miehensä jo ottaneet makuulavat haltuunsa.
5.
Mutta kotona Vrakössä kahlasivat Kristoffer ja Henrika aallokossa keräillen lankkuja, jotka olivat kuuluneet johonkin mereen huuhtoutuneeseen kansilastiin. Illan hämärtyessä oli rannalla valmiina komea pinkka.
He menivät taloon. He söivät iltaista — ensi kertaa yhdessä. Ja kun iltatähdet puhkesivat himmeänsiniselle taivaanlaelle niinkuin kalpeankeltaiset ruusut ja kiiltomadot hohtivat ruohikolla, Kristoffer seurasi Henrikaa hänen luhtiinsa. Meren juhlallinen kohina soi saaren ympärillä syvänä ja tummana kuin urkujen sävelmä, mutta sirkat sirittivät luhdin hämärässä ja katon koivunlehvät tuoksuivat kesältä, ja Kristofferin tietoisuudesta haihtuivat kaikki myrskypäivien vaikutelmat.
Kuun paiste siivilöity! luhtiin ikkunan läpi: kalpea, lumottu, päihdyttävä utu. Henrika avasi pitkät palmikkonsa. Hän seisoi keskellä valkoista juovaa ja pehmeät hiukset valuivat hentojen olkapäiden yli kuin aaltoilevat, tummat virrat.
Yön tunnit kulkivat sarastusta kohden. Henrikan luhdissa tikitti kaksi kelloa: Kristofferin kultakello ja kuolemankello seinähirressä. Ne ahersivat turhaan. Aika oli pysähtynyt kulustaan näille kahdelle, joiden olisi pitänyt kuunnella kellojen ilmoitusta.
Aamuaurinko kohosi saaren ylle. Se kääri ensin kylmän valonsa kukkulan kiviröykkiön ylle, sitten asuinrakennuksen ja sen kuistin, viimeiseksi luhdin ja luhdinsolan ylle. Se kohosi kohoamistaan ja paistoi luhtiin pienestä, avoimesta ikkunasta.
Kristoffer heräsi ja pukeutui.
Hän katseli Henrikaa. Tämä nukkui. Hänen kasvonsa olivat nuoret ja onnelliset.