— Hän on tuleva minun vaimokseni, ajatteli Kristoffer. Minua tullaan pitämään hulluna. Isä joutuu vihan vimmoihin ja äiti itkee silmänsä punaisiksi. Edessäni on pitkä ja vaikea tie, mutta minä aion kulkea sen loppuun saakka. Henrika on tuleva vaimokseni.
Hän katsahti ikkunaan. Silloin hän huomasi jotain hyvin kummallista. Aurinko pisti hänen kasvojaan — ensin hän luuli näkevänsä väärin — mutta kun hän varjosti kädellä silmiään, huomasi hän, että pöydällä oleva suuri ruukkukasvi oli todellakin rehevä, kukkiva myrtti. Henrikan, tietystikin! Mutta kenen oli siinä tapauksessa tuo toinen myrtti, jonka Henrika jostakin käsittämättömästä syystä oli jättänyt suljettuun kamariin kuihtumaan hoidon puutteessa?
Nurkassa oli arkku. Se muistutti erehdyttävästi sitä kaunista arkkua, minkä Kristoffer oli nähnyt salakäynnillään tuossa merkillisessä, lukitussa huoneessa. Mutta sen kanteen maalatut ruusut olivat sinisiä, ja nämä olivat punaisia. Siniruusuin koristettu arkku, jota Kristoffer oli ihaillut, ei ehkä ollutkaan Henrikan? Tuo sininen kamari ei kenties ollut Henrikan talvihuone?
Kristoffer ei voinut pidättää näitä hapuilevia ajatuksiaan, vaikka terve järki sanoikin hänelle, ettei kukaan muu kuin Henrika saattanut omistaa toista enempää kuin toistakaan. Hänhän oli ainoa nainen talossa, Vrakön emäntä siitä saakka kuin hän tuli täysikasvuiseksi. Äiti oli kuollut hänen lapsena ollessaan.
Henrika avasi silmänsä.
Kristoffer suuteli häntä:
— Henrika, sinullahan on kaksi myrttiä ja kaksi morsiusarkkua.
— Myrttiä? Tuossa on minun myrttini!
— Sinulla on sitäpaitsi toinenkin. Läntisessä kamarissa.
Henrika katseli häntä tutkivasti. Hänen kasvonsa muuttuivat. Ne kävivät vanhemmiksi, kovemmiksi, rumemmiksi.