— Minä pidän sinusta sellaisena kuin olet ja minä tahdon mennä kanssasi naimisiin.
— Sitä et saa tehdä.
— Minä tahdon niin.
— Ei, ei.
— Henrika!
— Minä olen vain oppimaton maalaistyttö, Kristoffer. Sinun pitää jättää minut rauhaan ja sinun pitää lähteä täältä!
Kristoffer sulki oven jälkeensä astuessaan ulos luhdinsolaan. Tuuli puhalsi mereltä aamunraikkaana ja lokit parveilivat kirkuen sataman yllä. Suuren laiturin vieressä oli hiljan saapunut verkkovene. Kristofferin katse hipaisi sekunnin ajan mastoa, mutta hän oli niin kiihottunut, että kaikki vaikutelmat myllersivät hänen aivoissaan sekavana vilinänä. Henrikan itku viilsi hänen sydäntään. Kun hän laskeutui alas luhdin jyrkkiä portaita, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi suistunut kadotetusta taivaasta kurjaan maahan.
Mutta yhtäkkiä hän huomasi kyttyräselkäisen olennon, joka oli aivan Henrikan luhdin edustalla kavunnut aidan jalkaportaalle kuin jokin variksenpelätin. Kristoffer peräytyi, aivankuin olisi nähnyt näkyjä: siinä oli vanhus Gullkronan selältä!
6.
Henrika tuli Kristofferin luokse hänen kamariinsa.