Kristofferin täytyi hymyillä. Henrikan pelko oli tarttunut häneenkin, mutta nyt hän oli taas oma itsensä.
— Näetkö, Henrika, kohtalo pitää minun puoltani! Minun ei ole enää mitenkään mahdollistakaan noudattaa sinun mieltäsi.
RENATA
Isäntä palasi onnistuneelta kaappausmatkaltaan paria tuntia myöhemmin. Mutta hän ei viipynyt kauan satamassa. Meren tyrskyjen keskellä oleva komea hylky ei suonut hänelle hetkenkään rauhaa.
Vanhus ja Jan pantiin purkamaan suolalastia. Itse hän sijoitti kallisarvoisen saaliin ranta-aittoihin eikä malttanut kertaakaan käydä talossa asti. Ja niin pian kuin isovene oli tyhjennetty, purjehti hän takaisin laivahylylle vanhus kumppaninaan.
Jan jäi kotiin, nyrpeänä ja jurona.
Henrika lähti askareilleen.
Niin kului päivä. Seuraavana aamuna Kristoffer souti yksinään tuohon vihreään saareen. Hän aikoi kaataa kuivia runkoja, sanoi hän lähtiessään, ja sahata ne ja kuljettaa puita kotiin. Hän veti siis ruuhensa maihin pähkinälahden pohjukkaan, ahersi metsässä pari tuntia, rakensi rannalle pinon, lastasi aluksen, kunnes keveistä, kuivista puista kohosi ruuhen perään ikäänkuin pieni torni.
Mutta kun työ oli suoritettu, piilotti hän kirveen ja sahan etutuhdon alle ja kulki pyssy olalla kukkuloiden yli ja tuon latvotun koivikon halki etelään, Renatan lahteen.
Myrsky oli poiminut orjanruusut. Niiden terälehdet peittivät maata kuin kalpeanpunainen matto. Rannan keltaiset alvet ja punaiset laukat olivat kukkimaisillaan loppuun, mutta meriasteri reunusti sen sijaan tummanruskeaa leväkerrosta siroilla, punasinervillä vasuillaan.