Jo vihdoinkin palasivat toverini hevosen kanssa. "Kyllä otti kovalle", kertoivat he harmistuneina. "Kokonaista kahdeksan markkaa vaadittiin ylpeillen tuosta parin penikulman vedätyksestä, josta me luulimme kolmella neljällä markalla suoriavamme."
"Kuuteen markkaan saimme kuitenkin lopussa tingityksi… Ei auttanut muu keino, täytyi hätävaleeksi sen takia pistää", selitti vielä tohtori. "Tiellä olimme jo pois menossa, sanoen toisesta talosta sillä saavamme kun vähän aikaa odottaisimme, vaikkeihän meillä mitään hevosta tiedossa ollut… Mieluummin sanoimme sauvovamme kosket, kuin nylkyhintaa maksavamme… Silloin mies jälkeen huusi kuudella lähtevänsä."
Lopussakin siis taas pääsimme taipaleelle. — Hevosmies teki vielä tarjouksen, että markan lisämaksusta yksi aina vuorotellen saisi istua veneen peräteljolla jalkojaan lepuuttamassa. Kiusallakaan emme tuohon suostuneet, niin kiukuissamme olimme tuosta nylkemisestä. Kävelimme siis tuon kahden penikulman taipaleen. Väsymykseksi kyllä tahtoi pakkautua päivän paahteessa astuminen, helläksi käydä jalkapohjat, mutta emme sittenkään myöten antaneet. Topuliksi kuluivat insinöörin sukan pohjatkin, hän kun näet oli saanut jalkansa hankauneiksi eikä voinut kenkiä kävellessä käyttää. Vinhaan kuitenkin astuttiin. Saimme hiukan hauskuuttakin tuolla kuivalla kävelytaipaleella muutamasta iloisesta maalaistytöstä, jolla samat matkat sattui olemaan. Kainostella hän kyllä ensin tahtoi, vaan ennenkuin matka oli lopussa, oli insinöörimme tytön jo niin "kesyttänyt", että hän erotessaan pilaillen pyysi muistamaan häntäkin. Ja vastaukseksi hän saikin insinööriltä:
Älä sure sä.
Että jätän mä.
Kyllä kirjeen sulle lähetän j.n.e.
Sivu puolen oli yö jo kulunut, kun saavuimme Petäjäkosken ylipuolelle. Kuitenkin, kun olimme saaneet taasen veneemme vesille ja kaikki kuntoon, päätimme vielä jatkaa matkaa. Vaan "pää se tulee vetävällekkin." Niin tuntui käyvän meidänkin voimiemme. Laskimmekin sentähden, kappaleen matkaa suvantoa soudettuamme, lähimmän talon rantaan. Talonväen ylös ajettuamme saimme makuusijoja sen, minkä talo voi tarjota. Emme syömään edes enään joutaneet, niin oli väsymys miehet vallannut. Hetken päästä kuorsailimmekin jo sikeässä unessa. —
Seuraava päivä oli sunnuntai, heinäkuun 8 päivä. Emme kuitenkaan joutaneet sitä lepopäivänä viettämään, vaan niinpian kuin ylös jaksoimme, lähdimme taipaleelle. Sitä ennen kuitenkin virkistelimme itseämme uimisella. Tuossa puuhaillessamme sattui muuan mieskin siihen rannalle tulemaan ja rupesi uimaan hänkin. Miten siinä sitten pakinoittiin, niin satuin kysymään, tokko niillä seuduin mahtaisi runojen ja loitsujen taitajia olla. Tuostakos mies, joka muutoin näytti olevan hieman "pyhätuulella", intoihinsa.
"No että vain tarvitte semmosta tämän kauvempaa hakea… Jopa vain! Mie ne lorut kyllä kaikki osaan rikusta pistheeseen… Kymmeniä vuosia mie olen Lapinmaassa kullanhuuhonnassa ollut ja kun sinne kerranki kolmekymmentä kannua priitä vein mukana, niin jo vain sillä noitain kielenkannat sain kirvotetuksi, sanasalvat aukastuksi. Iltakauvet mie sitten niitten kansa istuin ja pakinoin: ne saarnasit tietojaan ja mie panin paperille minkä ennätin. Jo vain mie…"
Ja kun hän sitä menoaan ylisteli osaamistaan, niin minä, arvellen että kenties! jotain mieheltä saisin, pyysin häntä lähtemään meidän mukaamme jonkun matkaa, vaikka kyllä epäilinkin hänen tietovarojaan; emme näet malttaneet enään taloon pysähtyä, vaikka mies kyllä lupasi siellä koko päiväksi meille kirjoitustyötä antavansa. Mielellään hän lähtikin. Ennenkuin kuitenkaan matkalle pääsimme, täytyi meidän tuon saman miehen kiusaamina käydä katsomassa muuatta "muinaisrauniota" samalla Raappanan saarella, jolla yötalomme oli. Soraläjiä ja kuoppia, joista mies vakuutti kiviaseita löytäneensä ja Helsinkiinkin niitä lähettäneensä, saarella todella löytyikin, vaan kun emme joutaneet raunioita sen tarkemmin kaivelemaan, niin en voi sanoa, tokko niillä olisi arvoa muinaistutkimukselle.
Miehen puheisiin ei näyttänyt olevan paljon luottamista, sen saimme kohta kokea. Kun näet monen houkuttelun perästä olin vihdoinkin saanut hänet näyttämään taikataitoaan, niin huomasin hänen loitsunsa, niin mahtipontisesti kuin hän niitä lausuilikin, ihan arvottomiksi hänen itsensä sepustamiksi jaarituksiksi, jälkiä loitsuista noissa loruissa huomasi kuitenkin sen verran, että voi päättää miehen joitakin loitsuja kuulleen. — Lupasipa hän varmaan lähettää muka tekemänsä muistiinpanotkin minulle, koska sanoi kyllä ymmärtävänsä, että herrat ne niille panevat arvoa, vaan itse puolestaan ei niitä uskovansa eikä niistä välittävänsä. Perille tulematta ne kuitenkin vielä ovat. —
Hyvä myötänen meille taaskin sattui. Kuitenkaan emme malttaneet olla sivumennessämme pistäymättä valtiopäivämies Hoikkaa tervehtimässä. Siihen oli hiukan erityistäkin syytä. Pääkaupungista matkustaessaan oli näet insinööri sattunut hänen kanssaan yksiin matkoihin ja silloin muun muassa jutellut aikomastamme retkestä. Mahdottomaksi hän oli tuumamme toteuttamista arvellut, virkahtaen: "Tottuneille koskenkulkijoille tuo matka tosin päinsä kävisi, vaan herrasmiehiltä se kyllä jää suorittamatta." Tekipä siis nyt mieli käydä näyttämässä, että näin pitkälle sitä on jo päästy. Uskoa hänen se täytyikin, vaikka ihmettelynsä kyllä lausui. Epäili hän kuitenkin vielä, miten matkan jatkamisen kävisi, sillä edessäpäin ne vasta vaikeudet alkavat, arveli hän vieläkin.