Parin penikulman päässä kirkolta yövyimme Oikaraisen taloon. Täällä saimme hiukan tietoja kauvempana edessämme olevista kulkuväylistä. Olimme näet, kuten jo edellä on mainittu, matkasuunnitelmamme tehneet summassa, kartan mukaan. Emme tienneet edes, oliko Korojokikaan veneellä kuljettava, saati sitten muut purot. Talossa kuitenkin iloksemme kuulimme, että vuosikymmeniä sitten oli Kuusamosta sen kautta voilasteja kuletettu Ouluun, kun näet ei vielä silloin ollut maantietä Kuusamoon asti. Hyvillä mielin siis arvelimmekin talon miesten lausuman epäilyksen johdosta, tokko tuo joki kuitenkaan niin kuivalla olisi kulottavassa kunnossa, jotta kun lienee muut kulkeneet, niin totta kai mekin sitten pääsemme. Lohdutukseksi oli näet jo sekin, kun kuuli sitä väylää edes joskuskaan kuletun, vaikka kyllähän peloitti ajatellessa, miten mahtaisi tuossa purossa vettä olla, kun ei tahtonut kaikistellen olla Kemijoessakaan. —
Seuraavana päivänä alkoi taistelu tukkien kanssa.
Kohta yötalomme ylipuolella oli vankka, tukkipuista vitsaksilla ja rautakettingeillä kokoon pantu viisikertainen "vastine". Aina kahdeksan penikulman matkan ylöspäin oli joki tukkien vallassa, niin kerrottiin meille jo talossa. Lohdutettiin kuitenkin sillä, että on niitä aina suma- ja koskipaikoissa tukkilaisia, joiden on pakko auttaa matkustavaisia.
Olikin siinä ensimäisen vastineen luona miehiä, jotka auttoivat veneemme yli. Kovin pitkä vetomatka ei tuossa ollutkaan, sillä paljon ei pölkkyjä vielä ollut näin alas ehtinyt kokoontua. Oli näet vasta joku päivä sitten ruvettu ylempää päästelemään. Tulossa kuitenkin oli tukkeja kosolta, koko 600,000 puuta, kerrottiin meille täälläkin, kuten olimme jo alempana kuulleet. — Mikä sanomaton haitta tuommoisesta tukkipaljoudesta on venematkustajalle, sen tietää vain se, joka itse on kokenut. Koetitpa keskijokea tai rantaa, mistä hyvänsä, aina vaan tukkeja ja tukkeja joka paikassa. Rantoja et voi kulkea, sillä pitkin suvantoja ja koskia on puita matalaan ja kivikoille tarttunut, maaten siinä kulkijan tiellä pitkin jos poikkikin. Ei siis muu neuvoksi, kuin ponnista keskijokea, sielläkin miten kuten pujotellen uiskentelevain tukkien välitse. Kysytään siinä kärsimystä.
Suuri on tukeista vastus suvannoissa, vaan vielä suurempi koskissa, sen saimme kokea. Ei kyllin siinä, että ne tekevät kosken päälle sauvomisen kaksin, kolmin verroin hankalammaksi, missä nimittäin ensinkään voi sauvoa, vaan vieläpä niiden takia alituinen hengenvaarakin on tarjona. Ei näet tiedä millä hetkellä saa veneensä murtuneeksi tukkien keskellä, kosken mukana kun niitä ehtimiseen syöksyy. Samalla kertaa siis, kun kaikella väellään saa ponnistella hiukankaan eteenpäin päästäkseen kosken kovissa kuohuissa, täytyy vielä ehtimiseen varoa venettä pölkkyjen sysäyksiltä, jollei mieli kalojen ruuaksi joutua. Saattaapa vielä rannoiltakin yhtäkkiä irtautua koko suuri kasa sinne ruuhkautuneita puita ja silloin: katso eteesi, jos mielit ehein nahoin leikistä suoriuta. —
Kovin oli meitä peloteltu ylempänä olevilla pahoilla koskilla, joiden sanottiin olevan tosipahoja jo muutoinkin, saati sitten näin kuivan aikana ja tukkien täyttäminä. Olivatpa jotkut väittäneet, että kolmen miehen oli kerrassaan mahdoton niistä päästä, varsinkin kun vielä oli vene niin lastissa kuin meidän.
"Kun olisi parikymmentäkään miestä, niin sitten tuota –, vaan kolme… Kyllä siellä vielä monasti kovalle ottaa ja tyssäkin eteen tulee, sen saatte nähdä." Noin vakuutettiin. Vaan "sittenhän tuon näkee kun sinnekkin tulee", arvelimme me. "Eipähän tässä auttane takasinkaan palaaminen."
Hitaasti, hitaasti se kuitenkin matka kului, vaikka olikin suvanto kulettavanamme ja työtä kyllä teimme kuin jätkät. Moni hikihelmi oli otsalta jo tähän asti vyörähtänyt, vaan nyt se vasta hikoilemisen aika alkoi. Takit, housut ja saappaat ne oli jo monesti ennenkin saatu riisua päältä, vaan ei nyt enään sekään keino tahtonut auttaa.
Itsepäisinä kuin ainakin suomalaiset olimme yli puolen päivää puohanneet ja kolmatta penikulmaa olimme, kuin olimmekin eteenpäin päässeet. Tuossa se jo kosken korvalla vasemalla rannalla vastaamme helotti tuo pitkin matkaa mainittu "porokuninkaan" Tenniläisen talo. Upealta se näyttikin näin sydänmaassa, seisoen tuossa kunnaallaan, heleän punaiseksi maalattuna, vihreine ikkuna- ja nurkkalautoineen sekä saman värisine eteisineen, — ei muutoin juuri kovinkaan sopusointuisat värit — niin että kysymättäkin arvasi, mikä se oli talojaan. Rikas se kuului olevan, upporikas, niin oli kerrottu. Porojakin pitäisi olla yli tuhannenviidensadan.
Talossa oli meitä matkalla kehoitettu kaiken mokomin käymään. Teimmekin työtä neuvottua. Miten kuten pujottauduttuamme veneinemme tukkien välitse niin pitkälle että maalle pääsimme, astuimme taloon, pyytääksemme ruokaa rahan edestä. Vesi oikein kielelle herahti ajatellessamme nyt kerrankin taasen saavamme pureksittavaksi hiukan muutakin kuin leipää, kalaa ja piimää.