Kauvas emme tuosta pälkähästä päässeet, ennenkuin oli koski taasen vastuksena. Vanttaukseksi sitä sanottiin ja kerrottiin sen synnystä omituinen tapaus. Ennen maailman aikaan, niin sanottiin, ei sitä ollut ensinkään olemassa. Joen uoma kulki enempi etelän puolta ja hiukan alempana oli siinä koski pauhaillut. Mutta kerran, kymmeniä vuosia sitten, oli muuanna kevännä tulvan aikaan vesi repässyt itselleen uuden tien, katkasten vasemmalla olevan alangon ja joen välissä olevan kaltaisen harjun ja hyökäten nyt pitkin alankoa, uurtaen siihen pian uuden uomansa. Ja silloin se oli alkanut kova kohina kuulua ylipuolelta: sinne oli syntynyt uusi koski ja oikeimpa uhkia. — Semmoinen se oli tarina Vanttauksen synnystä. Ja ettei tuo kertomus ole pelkän mielikuvituksen luoma, sen todistaa vieläkin joen asema sillä kohdalla ja entinen, kuiville jäänyt syvä uoma eteläpuolella; siinä kuitenkin nyt jo kasvaa humisevaa metsää ennen kohisseen kosken asemesta.
Puurosessa oli jo tiedetty meille kertoa, että tukit olivat ruuhkauneet Vanttaukseenkin, tukkien väylän kerrassaan umpeen. Sanottiin siellä kuitenkin ruuhkaa purkamassa olevan miehiä, jotka kyllä avustaisivat.
Vinhaa virtaa kappaleen sauvottuamme pääsimme kosken alle. Siinä avautui valtava näky eteemme. Puita, puita ja aina vaan puita siinä oli pitkin, poikki, pystössä ja vinossa, kaikissa mahdollisissa asemissa. Koko koski oli täyteen sulloutuneena pohjaa myöten aina puolen kilometrin matkan, niin että vesi pärskyen vaan turisi pölkkyjen välitse; joen täytyi melkein pysäyttää valtava vauhtinsa. — Vallan mahdottomalta näytti ihmisvoimin tuommoisen suunnattoman puuröykkiön purkaminen semmoisen tavattoman voiman sitä kokoon pusertaessa, kuin patounut valtava joki on.
"Lakatkaa hurjasta yrityksestänne!" olisi tehnyt mieli huutaa noille uhkarohkeille miehille, jotka tuolla ruuhkan alapäässä nujertivat hajoituspuuhissa kuin muurahaiset keollaan. Kymmenkunta keksiä siinä kohoo yhtaikaa ilmaan, vauhdilla sitten iskeytyäkseen kiinni pölkyn nilaiseen kylkeen. Sitten kuuluu tuo tavallinen yksitoikkoinen tahtihuuto ja — niin oli kuin olikin taasen yksi pölkky vähempänä ruuhkasta. Ja sitten taas uuden kimppuun…
Vaaralliselta tuo leikki näytti, vaan tuolla kosken kuohujen ja pölkkyjen keskellä ne tukkipojat tuntuivat olevan oikeassa elementissään. Pölkyt ja joki, kas siinä tukkipojan "virkahuone"! Eikä siinä joukossa näytä surut painavan. Laulellen ja leikkiä laskien he vaan puohailevat, vaikka kuolema on alituisesti tarjona. Ja mikä vielä merkillisempää, vaikka tukkipoika ja vesi ovatkin jokapäiväiset kisakumppanukset, toistensa pelottomat toverit, niin harvapa noista junkkareista kuitenkaan uida osaa. Tuo onkin monelle turmion tuottanut, kun on suin päin sukeunut tuonne vellovan veden valtaan, kolmannen toverin, pölkyn, kosken pyörteessä pettäessä.
Katselimme hetkisen tuota leikkiä. Sitten lähdimme tukkilaisten luo asiaamme heille selvittämään. Yli ja pitkin pölkkyjä siinä täytyi juoksennella, miten ne milloinkin eteen sattuivat.
"Vene meillä olisi tuolla kosken alla ja eteenpäin pyrittäisiin, vaan mitenkäs tässä käy pääsyn kanssa, kun noin olette väylät tukenneet?"
"Ka autetaanhan sitä matkamiestä, autetaanpa hyvinkin", vastasi muuan joukosta, jonka päältä päin ja äänestäkin kohta huomasimme olevan "kukkona linnan päällä", s.o. johtajana joukossa. Hän olikin reippaine ulkomuotoineen, ahavoittuneine kasvoineen ja ripeyttä sekä rohkeutta osottavine ryhtineen oikea tukkipojan tyyppi. Niiloksi ne kaikki tuntuivat vaan häntä kutsuvan, mutta tuo nimi jo yksistään kajahti kuin kunnianimenä toisten huulilta.
"Pois keksit ja kanget! Joka mies matkustavaisia auttamaan!" komenteli hän. Eikä siinä kukaan lähtiessä paljon vitkastellutkaan.
Kepeänä se kulki vene tuomoisen miesjoukon käsissä pahankin ruuhkan ylitse. Tavarat kuitenkin otimme pois veneestä ja kantelimme itse kosken niskaan. Pelkäsimme näet veneen kovin ruhjoutuvan tukkeja myöten vedettäessä, jos siinä vielä lasti olisi painona. Ettei tuo pelkomme ihan turha ollut, sen huomasimme. Sillä sittenkin rupesi vene hiukan vuotamaan tuon kyydin jälkeen, vaikka kyllä koetimme katsoa, ettei tukkilaiset sitä kovin saaneet ruhjoa.