Matkoistamme saimme kuitenkin tehdä heille selkoa. Kuultuaan että aijoimme samalla veneellä takasin Ouluun pyrkiä toista tietä, neuvoivat he meitä menemään Kitkajärvestä Livojärven ja samannimisen joen kautta Iin vesiin. Kun näet siellä vedenjakajan yli kone on laitettu tukkeja järvestä toiseen hinaamaan, niin voisimme antaa sen vetää veneemmekin vesistöstä toiseen. Etenkin muuan pienenläntä, tummaverinen mies koki sitä selittää minkä jaksoi ja kerkesi, vielä jälkeemmekin huutaen. Paljon hänellä olisi tuntunut olevan sanottavaa, vaan eivät näyttäneet sanat kerkiävän kyllin sukkelaan suusta pursuta, niin ettemme paljon hänen puheestaan selvää saaneetkaan. Ainoa, minkä kuulimme, oli hänen sukkeluutensa mainitusta koneesta, kun hän huusi, jotta:

"Menkäähän vaan sen kautta ja antakaa koneen kulettaa! Se vetää kyllä vaikka mustilaisia." — Sukkeluudelleen hän sitten pahasti rähähti nauramaan. —

Luulimme nyt jo sille päivälle päässeemme suuremmista vastuksista, kun näet sanottiin ensimäiselle koskelle olevan melkein penikulma matkaa. Niin vähällä emme kuitenkaan vielä siitä päivästä suoriuneet. Tuskin näet olimme ehtineet sauvoskella puolta penikulmaa, ennenkuin taasen tuli tukeista vastus ja vielä pahempi. Kaihuan talon kohdalla oli nimittäin kerrassaan toista kilometriä pitkä "suma", s.o. ylempää tulevat tukit koottu suvantoon. Suunnaton määrä siinä oli pölkkyjä moninkertaisten vastinten varassa. Tuommoisesta sumasta niitä sitten päästellään vähitellen alemmaksi; sillä kertaa oli suma "lukossa" alempana olevien suurten ruuhkain takia.

Arvelimme jo, ettei siinäkään olisi vahteja, vaan älähän mitä — ilmausihan sieltä kuin ilmausikin yksi mies pensaiden takaa, meidän rantaan laskiessamme.

"Eihän tässä vielä ole ollunna kuin myö kaksi miestä vähissä", arveli hän tyynesti, saveksi murtaen, tiedustellessamme eikö siinä auttajia olekkaan matkustajain varalta. "Olisihan niitä kyllä talossa toisella puolen jokkee miehii, kun ne voan sieltä liikkeelle saisi."

"Menkäähän nyt kohta taloon ja sanokaa, että kymmenen miestä vähintään pitää heti tulla venettämme sivu suman kantamaan", kehoitimme häntä; olimme näet päättäneet, ettemme antaisi enään vetää jyryyttää venettämme tukkien yli, kun se vuotamaan oli ruvennut jo entisistäkin koluutuksista.

Vastaan sanomatta mies lähtikin tukkeja myöten poikki joen juoksemaan. Talosta olivat kait kuitenkin jo huomanneet. Kun miehiä sieltä juoksi rantaan, niin huusi hän heille: "Täällä on herroja, jotka tahtovat vähintään kymmenen miestä venettään yli suman kantamaan."

Ihmeesti niitä alkoikin miehiä talosta lappautua rantaan, kun yksi palasi sanaa sinne viemään. Pian karttui jo toistakymmentäkin. — Kuulimme jälestäpäin, että joku päällikkö oli juuri äsken kulkenut sen kautta ja antanut kovat määräykset matkustajain auttamisesta. Siitä tuo sukkeluus. Osaksi antoi kait vauhtia sekin, kun kuultiin "herroja" olevan matkalla. Kun näet jälestäpäin kerroimme muutamalle isännälle, että olimme kannattaneet veneemme koko pitkän suman sivu, arveli hän: "Annappas että olisi ollut talonpoikaisia matkustajia, niin kyllähän olisivat kantaneet."

Ei auttanut miesten muu kuin kantaminen työksi, vaikka kyllä he vetämistä esittelivät. Kyllästyä aloimme jo tuohon tukkien tuottamaan alituiseen vastukseen ja arvelimme, että "antaapa jätkänkin hiukan ponnistella." Kädet taskuissa tällä kertaa kulimmekin, antaen miesten kantaa veneen kuluineen kampsuineen. Ja kulkivathan ne kyllä tuommoisella miesjoukolla, vaikka raskaatkin olivat; vene etenkin alkoi vettyneenä painaa toista vertaa enemmän kuin alkujaan. — Vaivaa ei siis tuosta taivalluksesta meille itsillemme isosti ollut, vaan kulkua se kuitenkin paljon hidasti. Parisen tuntia meni näet puuhaillessa, ennenkuin taasen pääsimme matkaa jatkamaan. Pari kilometriä me sinä iltana enään eteenpäin pääsimme. Väsyneinä yövyimme Pekkalan "lautamiehen" taloon. — Noitten kaikkien vastusten takia olimme sinä päivänä edenneet vaan puolitoista penikulmaa. Kuitenkaan se ei ole niinkään vähän, kun huomioon ottaa kaikki vaikeudet, mitkä olivat olleet voitettavinamme. —

Jotakuinkin virkistyneinä lähdimme tavallisissa ajoin seuraavana aamuna taasen taipaleelle. Samanlaista taistelemista koskien ja tukkien kanssa se oli yhä vaan senkin päivää. Väliin soudettiin, väliin sauvottiin, väliin koetettiin molempiakin keinoja, mutta ei se tahtonut vedellä sittenkään aina. Kun näet virta- ja karikkopaikoissa tukkeja oli pitkin rantoja patounut, virta väkevä ja syvä, niin ei siinä airoilla ja sauvomilla mihinkään päässyt. Ei auttanut muu kuin juoksennella tukkien päällä, köydellä venettä vetäen, yhden keksillä työnnellessä sitä tukeista ulohtaammalle. Vaarallista tuo leikki kyllä oli, kun näet tukit väliin saattoivat lähteä liikkeelle meidän niiden päällä juoksennellessa, mutta minkäpä siinä muunkaan neuvoksi keksi. Monestikin siellä kyllä "housun pultit kastui", vaan eteenpäin sitä myöskin aina hiljoilleen päästiin.