Kävimme jokea ylöspäin jonkun matkaa vakoilemassa, nähdäksemme päästäänkö sitä enään mitenkään eteenpäin. Pitkälti ei jokisuulta kuitenkaan ollut enään könkään alle, kilometrin verran vaan. Aijomme siis koettaa vielä, menipä sitten syteen eli saveen.
Riisuttiin pois takit, housut, kengät ja sukat, sillä kovan työn tiesimme siinä tulevan. Eipä vaatteista paljon suojaksi olisi ollut muutoinkaan, kun näet hietikko aina väliin petti, mies yhtäkkiä vajosi mutaan niin ettei ylös tahtonut enään päästä. Niin ruvettiin sitten vetää kiskomaan. Ihmeesti se vene kulkikin, helpommin kuin olimme luulleetkaan, tasainen kun näet oli pohja joessa ja vettä kuitenkin vähän rasvana. Ijättömiä ei siis tuolla kilometrin taipaleella kulunutkaan. —
Koivukönkään ohi oli taasen oikein aimo ränni, rakettu tukinuittoa varten. Kerrassan puolen kilometriä oli siten oikaistu yli korkean vaaran.
Aijoimme jättää veneemme rännin suulle ja kiivetä ränniä ylös, nähdäksemme mitä siellä eteen tulisi, vaan samalla alkoi taivas äkkiä vetäytyä synkkiin pilviin ja aika jyrähdyksiä kuulua. Arvelimme sentähden olevan parasta ajoissa varustaa itsellemme sateensuojaa ja laitoimme suuresta purjeestamme teltin veneen yli. Kauvan ei kulunutkaan ennenkun vettä alkoi vihmoa, nyt ensi kerran koko matkallamme. Suurempaa sadetta siitä kuitenkaan ei tullut; pääkuuro näytti menevän ohi itäpuolitse.
Sateen lakattua lähdimme sitten maisemia katselemaan. Ränniä käytimme kulkutienämme. Aika työ siinä oli kuitenkin sitä myöten noustessa, väki jyrkkä kun se oli ja sateesta pohjahirret käyneet liukkaiksi. Oikein väsyksiin asti sitä oli kävellä, ennenkuin toiseen päähän, könkään luo pääsimme. Siellä oli, kuten aamulla tapaamamme isäntä oli jo kertonut, vesi tuhojansa tehnyt. Suuren kappaleen kangasta oli tulva kerrassaan siitä kiskaissut, levittäen jokeen ja pitkin jokivarsia tuon irroittamansa hiekan paljouden. Ränninkin pää oli sentakia korkealle ilmaan jäänyt sojottamaan. — Itse köngäs oli aika korkea, koko joukon korkeampi kuin Autinköngäs. Kun vettä siinä ei ollut paljon minkään vertaa, eikä luontokaan sen ympärillä erinomaisempaa, niin ei siitä kuitenkaan ole sen enempää sanottavaa, kuin että mahtava putous siihen syntyisi, kun vaan joki olisi vesirikkaampi.
Könkään molemmilla rannoilla oli vieläkin jo rappeutumaisillaan olevia rakennuksia, joissa kuului puoli vuosikymmentä sitten vilkasta elämää olleen. Silloin näet tukkilaiset meuhasivat tuolla Tapiolan synkillä saloilla. Herrat kuului asuneen oikealla puolen putousta, jätkät taas vasemmalla. —
Könkään ylipuolella menimme poikki joen kuivia kiviä myöten ja lähdimme hakemaan pernulaisen meille neuvomaa tietä, joka taloille veisi. Löysimmekin sen lopulta, vaikka aikaa sitä etsiessä meni. Sitten palasimme veneellemme ja rupesimme sitä tien suulle vetää könyyttämään. — Poron vasa oli poissa ollessamme veneemme luo osautunut ja rantaa pitkin huoletonna astuskeli, vaan kun meidät havaitsi, niin kyllä koipensa löysi: kiiti metsään kuin nuoli; kovin kait siitä näytti joukkomme kummalliselta.
Tien suulle pääsimme kuin pääsimmekin. Vaan "nyt se vasta paras alkaa, sanoi Jussi kun paistoi rotan jalkaa". Mäki siinä oli julma edessä, jyrkkä ja korkea. Kuinka pitkälle tahansa sitä kiipesimmekin katsastelumatkalla käydessämme, aina se vaan nousi ja yhä nousi. Laskujemme mukaan oli se korkeimmalta paikaltaan noin 160 metriä jokilaaksosta laskien. Ei siis mikään pikku kunnas.
Kun tuommoista taivalta oli edessä viitisen kilometriä, niin eipä ollut juuri lasten leikkiä lähteä kolmen miehen venettä tuota matkaa vetelemään käsivoimilla. Ja entä melkoisen lastimme kantaminen sitten! Mahtinsa siinä menetti silmissämme Autinkönkään luona suorittamamme taivallus, jota olimme jo pienenä urotyönä pitäneet.
Vaan "eihän itku auta markkinoilla, turkki se juoda pitää"! Ei auttanut meidänkään ruveta siinä vaikeroimaan. Koettaa täytyi. Ei siis muuta kuin ensin kantamaan tavaroita kappaleen matkaa mäkeä ylös, sitten vetämään venettä perässä. Kalikoita vaan tielle teloiksi ja niin se kulkikin että jyrisi. — Ennenkuin aurinko laski, olimme nousseet mäkeä kilometrin verran, kaikkein pahimman ja jyrkimmän osan rinnettä. Joudimmepa auringonlaskuakin siinä hetken ihailemaan. Veripunaisena rusottaen tuo päivänpyörä vaipui hiljalleen kaukaisten vaarojen taakse, omituisen punervan hohteen luoden yli Koron jokilaakson. Tuolta korkealta harjanteelta se näyttikin aika mukavalta tuo metsäisten vaarain kahden puolen rajoittama vehreä laakso, jonka läpi kimalteleva joki kiveränä kiemurteli. Vaaran vastapäinen jyrkkä kallioseinämä, laakso alaalla ja synkkä metsä jyrkänteen päällä muodostivat yhteen kuta kuinkin sievän sydänmaan kuvan.