Korkealla heloitteli jo aurinko, kun heräsimme seuraavana päivänä. Olimme nukkuneet kuin herran pojat, oikein hiki päässä, niin oli lämmin ollut. Tunsimmekin itsemme taasen aika virkuisi. Se vaan tahtoi hiukan huoleksi paneutua, mikä tästä matkasta lopussakin tulisi, tokko enään olimme edes oikealla tolallakaan. Ei ollut edes ketään, jolta neuvoa olisi voinut kysyä, sillä Autista lähdettyämme emme olleet ihmistä nähneet, lukuun ottamatta toistemme tuttuja naamoja.
"Kunpa tapaisi edes jonkunkaan, jotta vähän saisi matkoista kysellä, kun ei tuosta kartastakaan enään avuksi ole", siinä alakuloisina aprikoimme. Ja kas! Ihan kuin enkeli taivaasta olisi siihen ilmestynyt ihmismuodossa, niin totta tosiaankin — tuolla joen toista rantaa tulla vihkaisee mies aika kyytiä, melkein juoksujalassa.
Enkeli tuo nyt ei tosin ollut, olipahan vaan tavallinen ihminen housuissa ja takissa, vaan hyvä niinkin. Luoksemme saavuttuansa hän selitti olevansa isäntä lähimmästä Pernun talosta. Niittymiestensä luota sanoi lähteneensä laittamaan venettään jokeen turpoamaan ja samalla matkalla päättäneensä pistäytyä noutamassa piimäleilin lähellä olevasta niittysaunasta, jonne se oli viime kesänä unohtunut. Kun oli ihmekseen nähnyt ihmisiä jokirannalla, niin oli poikennut katsomaan, jotta mitä maankulkureita siellä maleksii, selitteli mies.
Ensi tehtävänä tietysti oli meillä sitten selittää hänelle nuot tavalliset kysymykset.
"No jopa taipaleelle lähittä", arveli mies kohta, kuultuaan minne meidän matkamme piti. "Oikealla tolalla kyllä oletta, vaan eipä siitä isosti apua, sillä kyllä tässä on taival semmoinen eessä, että ymmälle siinä panee ennenkuin se on kulettuna. Matkaa ei kyllä olisi tästä Kurttajoen suuhun, josta teijän täytyy pyrkiä Koivukönkään alle, kuin viitisen neljännestä suoraan kulkien, vaan joki kun niin tavattomasti mukkii, niin kyllähän sitä toiset verrat lisää karttuu. Ja vielä se tästään pahenee jokikin. Ylempänä käy jo Korojokikin niin matalaksi, että tuskin siellä tyhjä venekkään uipi, saati sitten lastillinen. Ja Kurttajoki sitten! Sitä on vallan mahoton nousta. Koetin lykellä siellä venettäni jos kuin pitkälti, ies niin syvää koloa löytääkseni, jotta olisin venerähjän vähän turpumaan saanut, vaan ei siitä kuin pohjalauvat parahiksi kastui. Viimekeväinen tulva se näet tuon joen on pilannut kokonaan… Tulva näkyy könkään luona repässeen kangasta monta sataa kuutiosyltää ja ajaneen kaiken hiekan jokeen, jotta tuuma parisen siinä vaan vettä lirisee hietikon päällä. Niitytki on ruoja monen jalan paksulti peittänyt hiekalla niin että koko jokivarsi on nyt yhtenä hiekka-alankona. Meni siinä kymmeniä häkinaloja heinämaata minultakin… Niin — ja sitten sen Koivukönkään ylipuolelle sitä ei ole yrittämistäkään. Korkea ja jyrkkä se pahus on tavattomasti, kymmeniä syliä… Kyllä siinä aina keväisin on aika mylläkkä, vaan nyt tuo ei näytä miltään, kun on melkein kuivana koko putous… Ja ihan kuiva se on koski könkään yläpuolellakin, tuskin juuvakseen sai kivien koloista. Taivaltelemallahan siellä kuitenkin taitaisi eteenpäin päästä ylempänä, vaan kun siinä on ensin se pitkä ja korkea vaara könkään kupeessa… No — kai se sentään senkin päälle vene kulkisi, kun olisi pari hevosta, vaan metsässähän ne ovat hevoset ja otti ne sieltä nyt käsiinsä… Eipä siinä juuri muusta taitaisi avuksi ollakkaan, kuin taivaltaa kerrassaan Aartojärveen saakka, kun joki on ylempänäkin niin kovin kuiva, ettei siellä ole kuin paikotellen vähän vettä. Silloin sitä taivallusmatkaa karttuisi kokonaan kolmatta neljännestä. Ja mitäpä siitä sitten, jos Aartojärveen pääsisittäkin, kun ei sieltä kuitenkaan pääse eteenpäin! Posiojoki on ihan kuivillaan, niin ettei sitä mitenkään veneellä pääse. Aartojärvestä Koppelojärveen on taasen puolen virstan kannas, kun välinen joki siinäkin on kuivana… Sieltä sitä kyllä sitten pääsisi Koppelolammin ja salmien kautta Peräjärveen, mutta sieltä tulee kaheksan virstaa tietöntä kangasta Koivulahteen, Kuusamon puolelle laskeville vesille. — Semmoista se on matka tästä lähtien", selitteli mies toimessaan.
"Kyllä taitaa olla parasta, että pyörrättä takasin tai ainakin jätättä veneenne tänne ja kuletta tämän taipaleen muilla keinoilla… Kyllähän sieltä Posionpuolelta saa sitten veneen ostetuksi, kun kerran sinne pääsee", tuumiskeli isäntä tosissaan.
Kauniilta tuo kaikki ei tietysti meidän korviimme kaikunut, mutta yhtähyvin aijoimme ensin koettaa kaikki mahdollisuudet, ennenkuin luopuisimme veneestämme. Siihen keinoon päätimme turvautua vasta viime hädässä; olimme näet päättäneet viimeiseen asti koettaa, eikö tuota matkaa samalla veneellä voisi suorittaa.
Hyviä neuvoja annettuaan sen minkä taisi ja teitä meille neuvottuaan, lähti isäntä jatkamaan matkaansa. Mekin hankkiuduimme lähtemään eteenpäin. — Ihme kyllä emme senkään pahemmin masentuneet tuosta toivottomasta kuvauksesta. Arvelimme vaan, jotta saahan tuota sittenkin koettaa.
Pian näyttäytyi todeksi, mitä pernulainen oli kertonut. Joki mutki vielä hullummin kuin siihen saakka. Eikä sillä hyvä: matalaksikin se muuttui, niin että tuon tuostakin täytyi miesten veneestä veteen astua ja ryhtyä vetokeinoon. Lahoja puun pökkelöitä oli siellä täällä poikitellen joessa. Niiden yli täytyi vene miten milloinkin kiskoa. Ja kun jokirannat pian muuttuivat metsäisiksi, koko seutu sai todella sydänmaan villin muodon, niin jopa siellä sattui eteen myrskyn poikki joen kaatamia tuoreitakin puita, koivuja, korpikuusia ja petäjiä. Ei siinä muu auttanut kuin kirveen kanssa raivata tietä, missä hakkaamalla puut poikki, missä taas oksia pois karsimalla, jotta alta pääsi pujottautumaan. Semmoista se kulku oli ja aina vaan huonommaksi näytti käyvän. Saimme paikoin vedellä venettä pitkiä matkoja melkein kuivaa hietikkoakin myöten. Eteenpäin sitä kuitenkin päästiin, jospa hiljalleen.
Sivu puolen oli päivä jo kulunut, kun vihdoin pääsimme Kurttajoen suulle. Siinä oli kaikki niinkuin isäntä oli kertonut: koltasta hietikkoa niin joki kuin rannatkin ja vettä siksi että juuri nimeksi.