Näin kun tunnin pari olimme puohanneet, niin jopa "Täräyksemme" taaskin työnsi keulansa joen tyyneen pintaan ja nyt könkään yläpuolella.
Nyt olimme pelastetut miehet. Vielä oli kuitenkin jälellä tavarain kantaminen, joka sekään ei mitään leikintekoa ollut. Kyllä siinä jalkaparat saivat kovan kokea, ylös alas tuota mäkeä raskas tarakka selässä kiipeiltäessä. Vaan kun toisen verran aikaa oli tuotakin leikkiä kestetty, niin sittenpä oltiinkin kimpsuineen kampsuineen taasen valmiit matkaa jatkamaan. — Nelisen tuntia siinä oli tuossa taivalluksessa meillä mennyt. Vaikeaa yhtä ja toista jo tosin retkellämme olimme kokeneet, vaan kyllähän nuo neljä tuntia sittenkin edun veivät kaikelta muulta tähän saakka. Kumma ei ollutkaan, jos semmoisen yön ja syömättä tehdyn työn jälkeen olimmekin kelpolailla väsyneet ja nälkäiset kuin sudet. Syötiin siis säälimättä ja syöty kun oli niin — lähdettiin taasen jatkamaan matkaa; lepäilemisiin sitä ei aikaa riittänyt.
Sievästi se matka taasen sujui, mitkään esteet kun eivät nyt olleet tietämme sulkemassa. Kotvasen soudettuamme saavuimmekin Auttijärvelle, josta Auttijoki alkaa.
Ei tuo järvi ole mikään suuren suuri, onpahan vaan puolisen penikulman pituinen, jokseenkin suorassa suunnassa luoteesta kaakkoon. Päistään se ei ole mikään kaunis, mutta keskeltä järveä katsoen kummallekkin puolelle tekee se korkeine, havumetsää kasvavine rantoineen ja pienine, sievästi kaareilevine lahtineen sangen miellyttävän vaikutuksen. Etenkin nuo rannoilta sopusointuisasti kohoilevat vaarat, jotka tummanvihreine kukkuloineen taivaan sineä vasten limittäytyvät toinen toisensa taakse, rajoittaen näköpiirin joka suunnalle, antavat tuolle järvimaisemalle uhkean kauniin muodon. Näköala pitkin järveä katsoessa on varsinkin miellyttävä: järvi kapeine selkineen ikäänkuin katoaa tuonne niemiin päättyvien vaarojen ja kunnasten taa. Jyrkät rantavaarat luovat tumman varjonsa järven tyynelle sinipinnalle auringonpuoleisella rannalla. Päivänpuoleinen rannikko taas kimeltelee kirkkaan keskikesän auringon paisteesta ja sillä puolen rannat selväpiirteisinä esiintyvät puhtaassa tummanvihreässä puvussaan. — Auttijärveä voi hyvällä syyllä sanoa Paanajärven pienoiskuvaksi.
Tämän järven yläpäähän sen piti laskea tuon kuulun Korojoen. Sen omituisuuksista olimme kuulleet kerrottavan, mitenkä se muka vuoren halkeamassa kulkisi yhtäsuorana kokonaista neljäpenikulmaa, ja miten luonto sen ympäristöillä olisi harvinaisen kummallista. Suurella uteliaisuudella olimme sentähden siitä jo matkan varrella tiedustelleet, vaan kukaan ei tuntunut joella kulkeneen. Sitä suuremmalla uteliaisuudellapa siis nyt odotimme saavamme nähdä kaikki nuot kummallisuudet.
Alku ei kuitenkaan kovin lumoavalta näyttänyt. Emme tahtoneet joen suuta edes löytää kaislaisessa lahden pohjukassa. Kartasta, joka tähän asti oli ollut kutakuinkin tarkka, ei ollut nyt enään oikein luotettavaksi oppaaksi. Järven jatkoksi oli "lanttu" Korojoen vetänyt melkein suorana viivana, mutta eipä sitä vain ottanut näkyäkseen. Vihdoin kuitenkin pitkän etsimisen perästä löysimme oikealla kädellä muutaman puron, jonka arvelimme Korojoeksi, koskei mitään muutakaan joensuuta löytynyt.
"Jo nyt vesille taidettiin joutua", täytyi väkistenkin sanoa tuota matalaa liejukkopuroa katsellessaan. "Niin — ja entä sitten, kun tämänkin sivujokia vielä kulkea pitäisi", tuumimme hiukan alakuloisina.
Sauvoskelemaan sitä kuitenkin lähdettiin; ei sopinut näet enään soutamaan, kun airot rantoihin kiinni ottivat. Hiukan puro kuitenkin syveni ja leveni, kun suusta etemmäs päästiin, jopa mahtui pikkuairoilla taasen soutamaankin. — Kaloja niitä vaan vielä täälläkin muljahteli rannoilta aina tuon tuostakin, pelästyneinä paeten harvinaisia rauhansa häiritsijöitä. Uistimelle nuo sydänmaan vesien rauhalliset asukkaat olivat aika persoja. Ei tarvinnut kuin siksi veneen jälkeen nuoraa laskea, että uistin veteen painui, niin kohta siellä kala oli jo jutamassa; haukia ja ahvenia ne olivat, ei tosin suuren suuria kooltaan, mutta ei perin pieniäkään. —
Pian alkoi joki näyttää pahat tapansa. Alituisina mutkina se kiemurteli läpi heinävän alangon. Tuskin oli kipeneen matkaa päästy eteenpäin, niin nakkasi joki mutkan, palaten melkein yhtä pitkälti taakseppäin, niin ettei siinä matka tahtonut edetä ensinkään. Ja kuta ylemmäksi tulimme, sitä hullummin puro oikkuili. Olimmekin jo aivan kyllästyäksemme soudelleet ja sauvoskelleet, miten milloinkin saattoi, eikä se sen siittään somennut, vaan päin vastoin. Tosin väliin maat molemmin puolin näyttivät kohoovan ja silloin luulimme jo kohta pääsevämme varsinaiselle Korojoelle, vaan vielä mitä, ei se puro sen paremmaksi muuttunut.
Ilta alkoi jo olla myöhä ja väsymys taasen tuntuva. Kun ei kulkukaan siitään paranevan näyttänyt, niin eihän siinä muu auttanut kuin yöpyminen jokirannalle. Aimo nuotion siis siihen rakensimme hirsistä, joita muutaman latorakennuksen luo oli sattunut yli jäämään; sinä yönä emme aikoneet vilussa kärvistellä, kuten edellisenä. Teltinkin laitomme niin hyvän kuin taisimme, voidaksemme oikein mukavasti unta ottaa. Ja sinne sitä kömmittiin sitten sisälle, kun ensin oli kelpolailla illasteltu ja nuotiota siltä varalta lisäilty, että se koko yön palaisi. —