Ei auttanut kuitenkaan muu kuin lähtö työksi, sillä "hätä se käskee härjän juosta, pakko paimenen paeta". Myllyn ohi veneen vedimme — emme näet suotta tahtoneet sitä kivikossa koskessa ruhjoa, kun muutkin varoittivat sinne uskaltautumasta — ja niin lähdimme purjeessa laskettelemaan ylipuolella olevaa suvantoa pitkin.
Alkujaan oli aikomuksemme ollut koettaa päästä Kallunkijärven ja Aventojoen kautta Oulankajokeen, joka on ihan kosketon aina keskijuoksustaan saakka. Olimmepa jo monet naurut nauraneet ja lystit pitäneet niillä tanssiaisillakin, joissa olimme aikoneet pyöriä Kallungin komeain tyttöjen kanssa; insinööri oli näet kerran ennen sitä tietä Paanajärvelle kulkenut ja tiesi kertoa talossa oikein "suomalaisia kaunottaria" olevan. Nyt kuitenkin kävi niin nolosti, että meidän täytyi luopua koko tuosta matkan suunnasta. Olisi näet ollut ensin pitkä taivallus kankaan poikki Kallunkijärveen ja sieltä pääsön silloisella vedellä Oulankajokeen arvelivat talossa jokseenkin epävarmaksi. Ei ollut siis muuta keinoa jälellä kuin laskea Kitkaa alas niin mahdottomaksi kuin se kuvattiinkin. —
Hankalaa oli taasen taipaleen alku. Siellä näet aina väliin tuli eteen kummallisia lampia, niin monimutkaisia ja pitkäperukkaisia, ettei niistä joen suuta tahtonut mitenkään löytää; kartalle ei niitä ensinkään oltu merkitty. Monesti siellä saatiin käydä umpiperässä, soudella kahden puolen niemiä, ennenkuin lopussakin oikeaan osauttiin. Pitkälti ei tuota kuitenkaan piisannut ennenkuin jo saavuimme koskille. Ja sitten niitä riittikin: kokonaista kuusi kovaa koskea, — Pikkukäylä, Vääräkoski, Peurakoski, Saarikoski, Harjakoski ja Kelhänkoski — kaikki penikulman taipaleella.
Pikkukäylässä koetimme taasen onkionneamme ja kelpo kasan Harreja ja kulmakoita siitä vetelimmekin. — Omituista muutoin oli, että toisista koskista täällä sai ainoastaan harreja, toisista taas kulmakoita; harvassa niitä kumpiakin tapasi.
Kun koski oli sievää ja väylä näytti jokseenkin selvältä, laskea hurautimme sen melassa alas. Sitä ennen tohtori kuitenkin, joka ei ollut ennen koskaan koskea laskenut, keksi sukkelan keinon saadakseen jäädä pois veneestä, esitti näet, että ottaisimme valokuvan veneen juuri kiitäessä kovimmassa kuohussa. Tietysti siihen suostuimme ja sanomatta on selvää, kuka kuvan otti.
Sievästi suljahti vene kosken alle, kiveen edes kolahtamattakaan. Tuosta innostui tohtorikin niin että Vääräkoskelle hän ja insinööri kahden kiiruhtivat, joutamatta odottaa minua, kun näet alemmas koskelle olin onkimaan mennyt. Huonosti siinä kuitenkin oli käydä. Väylä ei niin selvä ollutkaan kuin näytti. Kun vene oli hyvää vauhtia kiitänyt vähän matkaa niskan alle, silloin se yhtäkkiä karikolle karahti. Kun virta oli kova, painoi se kohta veneen poikittain kivikkoa vasten. Pitkiin miettimisiin ei siinä aikaa ollut, jos mieli pelastua ja pelastaa vene. Empimättä hyppäsikin insinööri koskeen ja sai kuin saikin kovasti ponnistellen pidätetyksi veneen kaatumasta. — Niin vaarallinen kuin asema olikin, en kuitenkaan voinut olla nauramatta, niin hullunkuriselta tuo näytti, kun insinööri sukkasillaan koskeen hyppäsi ja pojat sitten siinä ponnistelivat, toinen keulasta sauvomella minkä kerkesi, toinen perästä, seisoen yli vyötäisten koskessa.
"Otappas nyt valokuva sinä sieltä rannalta", huusivat hekin, seikkailusta huvitettuina. Pahaksi onneksi oli kone veneessä, niin että ottamatta se kuva jäi, vaikka kyllä olisi ottovaivan maksanut.
Aikansa siinä puohailtuaan pääsivät miehet kuin pääsivätkin irti ja laskivat sitten onnellisesti kosken alle. Siellä tarkastelimme venettä, olisiko sille mitään pahempata vauriota tuosta kolttosesta tullut, mutta onneksi ei siinä kuitenkaan näkynyt muuta jälkeä kuin — pari kolme komeaa rosoa pohjassa; vuotamaan se ei sittenkään ruvennut, vaikka kyllä jo vähän pelkäsimme.
Peurakosken niskalle päästyämme tapasi meidät taasen sade, jota paossa meidän täytyi olla teltassa tunti parisen. Sitten lähdimme tarkastelemaan koskea. Jo ensi silmäyksellä huomasi, ettei laskemisesta siinä voinut tulla kysymystäkään. Näyttipä vähän arveluttavalta pääsisikö siitä alas ensinkään. Koski näet oli kovin pahaa louhikkoa, väylää siinä ei vähääkään, rannat äkkijyrkkiä kalliotöyräitä pahoine kielekkeineen, jotka muodostivat koskeen molemmin puolin vaarallisia kurimuksia. Vasenta rantaa oli ihan mahdoton päästä, paljon parempi ei oikeaakaan. Kaksi kallion kärkeä näet sillä puolenkin muodostivat pahat pyörteet. Huimasti vesi hyökkäsi noita vastustelevia paasipatoja vastaan, valtavana kuohu virtana sitten sysäytyen niistä keskelle koskea, jonne venettään ei ollut uskaltaminen. Ei siinä muu keino auttanut, jos mieli kosken alle päästä, kuin kaksi miestä nuoralla pitelemään venettä rannan lähellä, kolmas sauvomen kanssa sitä hoitamaan, jottei se, hento kun oli, kallioita vasten rikki ruhjoutuisi. — Kun muilla ei tuntunut halua olevan lähteä veneeseen sauvonmieheksi, otin minä tuon hiukan vaarallisen tehtävän osakseni. Ja niin koettamaan!
Kaikki menikin hyvin pyörteille asti, mutta jo ensimäisellä niistä kävi niinkuin olimme pelänneet: virta pääsi painamaan venettä ulospäin, aikoen sen siten pyöräyttää ympäri, kääntää keulan myötä virtaan; köydellä laskettaessa näet sidotaan köysi keulaan ja annetaan veneen mennä perä edellä kosken alle. Jos se tuon tempun olisi saanut tehdä, olisi vene miehineen ollut hukassa, siinä kun hirmuinen louhikko oli kohta alempana, keskellä kovinta koskea. Kaiken mokomin täytyi siis pidättää vene kääntymästä, sillä sitten ei sitä enään olisi voinut ohjata. Mutta kun virta painoi kovasti koskelle päin, pojat taas nuorasta ponnistivat kaiken voimansa väellä, saadakseen veneen taas lähemmäksi rantaa pyörteestä, jonne se oli joutumaisillaan, niin painoi väkevä aallokko veneen keulan alas ja kuohuna hulmahti vesi veneeseen, täyttäen sen jo puolilleen. Luulin kaatumisen välttämättömäksi. Kyykistyin sentähden alas, ollakseni varuillani, etten veneen alle joutuisi. Huudahdus pääsi jo tovereilta rannalla ja omituisesti tuntui minunkin sydämmeni kokoon kutistuvan. Onneksi he kuitenkaan eivät hellittäneet vetämästä. Se oli pelastuksemme. Samassa silmän räpäyksessä näet kuohu antoi hiukan jälkeen, toinen ristiaalto sysäsi venettä peräpuolelta kielekkeen taakse, keula kohosi ja — yhdellä tempauksella kiidähti vene alipuoliseen tyyneen kallion kainaloon. Siinä tyhjentelimme sitten veneen ja itsekkin ihmettelimme, että ehein nahoin olimme tuosta paikasta päässeet. — Kovalle sanoivat toverit ottaneen; kaikin voimin oli siinä saanut vastaan ponnistaa, niin että vielä jälestäkin jäsenet vapisivat. Pelastuksemme se oli, että kaksi jäi nuorasta vetämään, eikä yksi niinkuin ensin olimme tuumineet "Yhden käsistä se kyllä olisi ryöstäynyt", arveli näet tohtorikin, vaikka "härkä"-nimen oli saanut voimistaan.