Parastaan olivat talossa koettaneet neuvoakseen meille tietä, puhuen kilvan toistensa kerralla, vanhat ja nuoret. Hyöty tuosta olikin meille niin suuri, ettemme tarvinneet useammasti kuin kerran vaan palata takasin muutaman pitkän lahden perukasta, jonne hyvää myötästä olimme laskea hurotelleet. Yltyvää vastasta saimme sieltä sitten soutaa kiskottaa takasin. Julman synkät pilvet näet olivat kaakosta kohonneet ja pian saimme sateen semmoisen niskaamme, että muutamassa minuutissa olimme läpimärkinä. Kovan soudun perästä pääsimme vihdoin Kokon rantaan. Noloina kuin uitetut koirat astuskelimme sitten taloon, itseämme siellä hiukan kuivailemaan. — Tullessamme oli muutamassa salmessa oikea emä-ahven takertunut uistimeemme. Oli se aimo kyrmyniska, painoikin yli kolmen kilon. Ei kukaan sanonut moista ennen nähneensä. Sen annoimme nyt talossa paistaa ja, pilaa puhumatta, syödä asti siinä oli kolmelle miehelle.
Kokosta olimme toivoneet saavamme hevosen, käydäksemme Rukatunturilla, joka on Kokosta Kuusamon kirkolle menevän maantien varrella. Pahaksi onneksi ei kuitenkaan semmoista saatavissa ollut. Mieli olisi kyllä tehnyt pistäytä tuolla valtavalla vaaralla, kun olimme näköalaa sieltä kuulleet suurenmoiseksi mainittavan. Kun matkaa sinne tulee talosta kaksi penikulmaa, niin ei kuitenkaan haluttanut lähteä tuota taivalta jalkapatikassa astumaan, varsinkin kun sää oli niin epävakainen. Päätimme siis jättää tällä kertaa vaaralla käynnin ja paluumatkallamme Kuusamon kirkolta kyydillä sinne ajella.
Kauvan emme Kokossakaan malttaneet viivytellä. Aterioittuamme ja hiukan kuivaa päällemme muutettua lähdimme soutelemaan tyyntä Alakitkan selkää poikki, kohden Kitkajoen suuta. Tuuli oli tyyntynyt kokonaan talossa ollessamme, joten järvi nyt peilikirkkaana päilyi, auringon pilven raosta pilkistäessä. Kaiholla vielä viime katseen heitimme tuonne Ruka- ja Valtavaarain houkutteleville harjuille, jotka meidän nyt käymättä täytyi jättää. Sitten ne katosivat nähtävistämme, meidän suunnatessa kulkumme Virranniemen päitse Kitkajoen suulle. —
Kiveskoskena alkaa Kitkajoki matkansa pitkän lahden pohjukasta. Ei tuo koski juuri kuohuisa ollut, mutta kuitenkin aika sievää virtaa. Tuntui todella hauskalta nyt vihdoin saada laskea myötävirtaa, niin monet monituiset vastavirrat ja kosket vaivalla noustuamme. Pitkälti ei tuota lystiä kuitenkaan piisannut, sillä alkujuoksustaan on Kitkajoki enimmäkseen pikku järviä, jotka salmien kautta ovat toisiinsa yhtyneet.
Yli puolen penikulmaa jokea kulettuamme, saavuimme Käyläkoskelle, jota oikeastaan voi sanoa ensimäiseksi Kitkajoen monista koskista. Siinä aijoimme ensi kerran koettaa onkineuvojamme; kun näet Kemijoen kosket niin tukkien vallassa olivat, ei niillä onkimisesta voinut tulla kysymystäkään. Syönti ei niin huono ollutkaan. Kerrassaan parikymmentä lohenpoikaa saimme me vähässä ajassa. Ison isoja ne kaikki eivät juuri olleet, mutta kaksipa tästä; saalishan se miestä yllyttää eikä saaliin suuruus. — Muutoin koskionkiminen, kun se hyvin onnistaa, on "sporttia", jonka veroista ei liioin ole. Jo tuossa kuohuisan kosken kohinassa, aaltojen alituisessa pauhussa ja veden huimaavassa vauhdissakin, mikä kaikki korvia huumaa, silmiä häikäisee, on jotain jännittävää, kiihoittavaa. Kun tuossa kosken kosteilla kivillä pysytellen odottavana onkisiimaansa milloin virran mukaan laskeskelee, milloin sitä vastavirtaan kelailee, niin eipä todella muista muuta maailmaa ympärillään. Ja kun sitten yhtäkkiä vapa sujahtaa kovasta nykäyksestä, lohi loiskahtaen hypähtää kosken kuohussa ja tuntiessaan kiinni olevansa puhaltaa tulista vauhtia alas koskea niin että siima sinkuen sirisee rullalta, niin oikeimpa sydän kiihtyy sykkimään mielenjännityksestä. Saa sitten ruveta kalaa kesyttelemään, väsyttämään sitä, väliin siimaa rullalle kelaamalla, väliin taas sitä päästämällä, aina sen mukaan, miten koukussa olija antaa itseään ohjailla. Tuota menoa voi kestää väliin tuntikaudenkin, kun isompi lohi onkeen sattuu ja — siinä kiinni pysyy. Onhan tuo kaikki todellakin pikku nautintoa. — Lohenonginnan jännittävyyden voi arvata jo siitä, että niinkin kokeneen urheilijan kuin kapteeni Höökin, tuon mainion karhunampujan, mainitaan verratessaan metsästystä ja lohenongintaa sanoneen, että hänestä on paljon suurempi nautinto yhden leiviskäisen lohen väsyttämisestä kuin karhun ampumisesta. "Karhun kun ampuu ja se paikalle kaatuu, niin silloin hetkellinen jännitys on ohi. Lohen kanssa taistellessa mielen jännitys taas kiihtyy kiihtymistään siksi kunnes saaliin vihdoinkin käsiinsä saapi." — Meillä tosin ei ollut onnea saada yhtään suurempaa lohta tällä matkalla, — tuskin niitä lieneekään noin ylimaan koskissa — mutta hauskaa tuo oli "trissata" pienempienkin kanssa. — Sivumennen mainiten on omituista, miten monta eri nimeä tuommoisille koskilohille on keksitty. Rantamailla kutsutaan niitä muukalaisella nimellä "forelleiksi", Oulunjokivarsilla niitä sanotaan "tongoiksi" ja "kiltuiksi", Kuusamossa taas niillä on nimenä "kulmakka", "tammakko" tai yksinkertaisesti "lohenpoika"; hiukan eri lajia ovat ylimaan järvistä saatavat saman muotoiset kalat, joiden nimenä on "nieriäinen".
Aikamme koskella ongittuamme saimme oikein aimo sateen niskaamme. Muu ei auttanut kuin juosta veneelle ja purjeista tekaista pikkuisen edes suojaa pahinta veden tulvaa vastaan. Sade olikin niin rankkaa, salamat niin taajoja ja jyrinä niin tavatonta, että moista harvoin näkee tai kuulee. Yökin, vaikka tähän aikaan muutoin Pohjolassa valoisa, muuttui äkkiä syksyn mustaksi; salamat vaan loivat siihen räikeän valonsa.
Yö oli kulunut jo yli puolivälin. Oli siis parasta hankkiutua vähän levolle huomisen varalta. Kolkolta kuitenkin tuntui jäädä taivasalle yöksi, märkinä kuin olimme eikä nuotiotakaan aivan vähällä olisi saanut, kun metsä kosken kohdalla oli huonoa ja puut märkiä. Päätimme jo lähteä jatkamaan matkaa niine nukkumisine. Soudimme kosken päähaaran niskaan; koski näet laskee kahtena haarana, joista pienempi on padottu siinä olevaa myllyä varten. Kovin näytti kuitenkin arveluttavalta lähteä koskelle: usvaa oli niin ettei liioin syltää eteensä nähnyt, koski kova ja niin paha, ettei sitä tavallisesti lasketa, vaan taivalletaan myllyn kautta, kuten meille oli kerrottu. Ei siis auttanut muu kuin pyörtää takasin ja laskea rantaan entiseen paikkaan, siinä aamua odotellaksemme.
Veneeseen arvelimme jo paneutua kylki kylkeen, jotta hiukan ruumiin lämpö säilyisi. Kuitenkin päätimme ensin pistäytä katsomassa paria mökkiä, jotka olimme lähellä nähneet, josko voisimme niissä jonkullaistakaan suojaa saada. Ja onneksemme olikin toisessa mökissä pari pienen pientä, mutta aika siistiä kamaria. Hyväntahtoinen emäntä laitteli vuoteetkin miten parhaiten vaan voi, oikein poron taljat alle asetteli. Kelpasihan sitten poikain nukkua lekotella. —
Aamulla pistettiin ennen lähtöä oikein maukkaaksi lohipaistiksi. Varustelimme vähän eväitämmekin, sillä aijoimme koskilla ongiskella ja ensimäiseen taloon sanottiin parin penikulman taival edessä olevan.
"Niin se on kovin koskista matkaa, että kumma sinne on veneellä lähteä, kun kaikki kosket ovat ihan perkkaamattomia ja vielä tavallistaan pahempia näin kuivana aikana", tuumivat meille talossa. Tiesivätpä vielä kertoa, ettei sitä jokea monesti ole laskettu eikä konsanaan sivu Juuman talojen. Siellä näet tulee koski semmoinen eteen, ettei siitä alas ole laskenut kukaan kuuna päivänä. Jyräväksi ne sitä sanoivat… Ja joki sen kosken alapuolella se vasta kuului kummaa olevan: pelkkää kuohua penikulmittain ja sekin syvässä vuoren halkeamassa. "Niin ovat kertoneet siellä käyneet", toimitti emäntä.