Omantunnon mukaisesti jaettiin aamulla leipäpala, mutta eihän sitä tyhjästä ravinnoksi ollut: kiihotti vaan jo heräävää näläntunnetta. Reippaina kuitenkin lähdettiin edelleen jutamaan. Jo täytyi tuossa koskenkorvan ohi tavarat kantamallakin taas kulottaa, niin oli paha ja matala… Vedettiin, pukattiin, sauvottiin ja työnnettiin, aina vaan eteenpäin pyrkien…
"Taloon kun päästään, niin sitten sitä syödään ja levähdetään", tuumittiin kohottavasti toisilleen. Ihmeen itsepintaisesti se talo kuitenkin pysyi näkymättömissä. Kului päivä puoleen… ei näy. Jo kallistui iltapuolelle… ei vaan sittenkään ota kuuluakseen.
Nälkä alkoi tuntuvasti jo tehdä muistutuksia vatsan vaatimuksista, mutta: "mistäs Matti antaa kun Matilla ei ole", saimme sen valituksiin vastaukseksi sanoa. "Odota vielä vähän aikaa vatsakulta, kyllä sitten saat sapuskata!" täytyi sitä maanitella, kovin kun murisemaan mieli. Vaan — apupa siitä, jos syöttikin sitä hyvillä sanoilla! Ei se usko velaksi, veronsa vaan vaatii ajalleen. Eikä kyllin siinä, että se olisi tyytynyt pelkkiin "valitusvirsiin". Vieläpä se teki muutoinkin tuntuvia muistutuksia. Voimat ne näet myöskin alkoivat päivän päälle väsähtää, mieli käydä alakuloiseksi. Sanaa sanomatta voimme tuossa rehjastaa tuntikaudet. Ja kun joku vihdoin sanan pari virkkoi, ei ne olleet enään kovinkaan innostavia.
Odotimme järven tuloa kuin päivännousua, sillä sehän tuosta tukalasta taipaleesta lopun tekisi. Jo näkyykin tuossa…
"Hei vaan! No loppui se vihdoinkin lappaminen", huudahti jo yksi joukosta iloisesti. "Nyt tuota oltanee taas pelas…"
Lopettaa ei hän ehtinyt kuitenkaan lausettaan, kun toinen ääneti kädellään vaan viittasi toiseen päähän pientä lampea: siinä oli enempi kuin kylliksi suun tukkeeksi. Ei se näet ollutkaan järvi, josta Kuusinki lähtee, olipahan vaan pieni lampare, jonka toiseen päähän joki tyrskyvänä koskena laski kuin olisi se tahtonut varsin ivata tuota ilohuudahdusta.
Jo muuttui kuitenkin maat alavammiksi: soisen niityn läpi siinä joki mutkia vinkuroi. Tuli tuossa taaskin pieni lampi vastaan, vaan ei vielä sekään odottamamme järvi ollut. Iloiseksi muuttui yhtähyvin mielemme, vaikkakin toisesta syystä. Tuolla näet kankaan laitaa astuu… niin — todellakin, siellä näemme taasen ihmisiä. — Tuntui kuin olisi äärettömän kauvan kulunut siitä, kun viimeksi näimme sen nimellisiä.
Niittymiehiä ne olivat, palasivat luovolta. Hekin huomasivat meidät ja tulivat puhuttelemaan. Ihmeisiinsä he ällistyivät, kun kuulivat meidän Kuusinkia nousseen Paanajärvestä saakka.
"Eihän sitä kuuna päivänä ole kulettu! Ja sitten vielä tämmöisellä kuivalla… Ei kait siellä kaikin paikoin liene ollut vettä jalan kastua kivien koloissakaan?"
Meidän ensi kysymyksemme tietysti olivat, joko joki kohta loppuisi ja eikö heiltä eväitä liikeneisi meille edes vähänkään antaa.