Puolenpäivän rinteessä lähdimme nelin miehin soutelemaan Mäntyniemestä. Sivumennessä pistäysimme katsomassa järven etelärannalla vaaran rinteessä olevia vaskikaivoksia, joista matkamuistoksi kuparikiveä taskun täydet kokoilimme. Tuolla kaukana Pohjan perukalla on nimittäin löydetty melkoisen rikkaita kuparisuonia ja niitä hiukan koetettu louhoakin. Syrjäisen asemansa ja kulkuneuvojen puutteen takia saanevat nuo vuorissa piilevät rikkaudet kuitenkin levätä siellä vielä rauhassa siksi, kunnes rautatie rakennetaan — Paanajärvelle. Poikkesimme vielä Rajalaan, sinne jättämiämme liikoja tavaroitamme noutamaan sekä matkalle eväitä varustamaan. Ja sitten lähdettiin taasen koettamaan koskennousemista. —
Suussaan se jo Kuusinki tapansa näytti. Monena pienenä, matalana haarana se näet laskee Oulankajokeen melkein sen suussa. Niittymiehiä oli siinä rannalla heinänteossa. Ihmeissään katselivat he tuota kummaa joukkoa, joka pyrki ylös vielä kummempaa kulkutietä. Epäilyksensä he lausuivatkin, tokko tuon joen nousemisesta valmista syntyisi.
"Kyll' on matka teillä eessä", virkahti muuan. "Koko parisen penikulmaa siinä on ihan keskeymätöntä koskea… Niin — kun se ies oikeaa koskea olisi, vaan — matalaa karikkoa koko pituuveltaan, kivikkoa kuin ruoja…"
"Ei ole sitä ikinä veneen kanssa ennen noustu, lastiveneen kanssa kaikkein vähimmin", tiesi vielä toinen lisätä. "Laskettu tuota kyllä lienee joku kerta tulvan aikana, viimeksi tässä kymmenisen vuotta sitten, kun muutaman isnyöri Tiikerin tavaroita toivat veneellä Paanajärvelle… Tosin kerrotaan vuosikymmeniä sitten parin kullankaivajan nousseen sitä ylös, mutta hekin olivat kulkeneet tyhjällä veneellä ja vielä vähin erin, kun näet koettivat kultaa joen pohjasta huuhtoa."
"Niin ne meille ovat kertoneet, että kyllä sitä kulettu on", koimme tuohon vastaan väittää. Miehet kuitenkin vakuuttivat, että semmoista puhuu vaan se, joka ei koskaan ole joella käynyt.
Arveluttavalta tosin tuntui tuommoisten uutisten jälkeen joelle lähteä, mutta toisekseen tuumimme, että yhtä mahdottomiksihan niitä oli jo monia muitakin paikkoja kuvattu, vaan kuljettuhan ne silti oli. "Ja onhan meitä sitäpaitse nyt neljä miestä…"
Pian kuitenkin näimme, että leikki siitä oli poissa, jos mieli eteenpäin päästä. Parannellen eivät miehet jokea olleet juuri kuvailleet, mutta vielä pahempi se sittenkin oli. Säännöllisestä sauvomisesta ei tullut kysymystäkään. Väliin vain jonkun kerran sai sauvomella pukata, sitten hypätä "sekaan" ja käsivoimilla vetäen panna. Tuo ei virtavassa koskessa ollut suinkaan mikään helppo tehtävä, kun koskessa venettä kiskoessaan ei tiennyt, millä hetkellä silmälleen suistui niljaisilta pohjakiviltä. Kainaloltaan myöten voi väliin pudota hurahtaa johonkin kuoppaan. Parhaaksi näimmekin riisua itsemme niin kevyeen pukineeseen kuin suinkin: saappaat vaan jalassa, väliin ei niitäkään, lakki päässä ja ruumiin suojana — paita, vyötäisiltä kiinni sidottuna. Siinä "koskitokumenttimme". — Kun ilma oli lämpöinen ja aina levähdysajaksi pistettiin vähän muutakin vaatetta päälle, niin emme silti pahoin paleltuneet, vaikkakin kohta kolme vuorokautta tuota menoa kesti; yskää kuitenkin saimme viime päivänä, kun kylmä tuuli silloin puhalteli.
Matkamme ei käynyt niin joutuin kuin olimme luulleet. Ensi iltana arvelimme jo matkan kohta puolivälissä olevan, mutta samanlaista kulkua sitä kesti vielä seuraavan päivänkin eikä päätä sittenkään kuulunut. Tuo ei oikeastaan kummaa ollutkaan, kun useinkin tunnin "jutistamisen" perästä oli päästy vaan joku sata pari veneen mittaa eteenpäin. — Koski vaan paheni pahenemistaan, tullen aina vuolaammaksi. Syveni se kyllä paikotellen, mutta muuttui myöskin kivisemmäksi ja oli sitä pahempi nousta. Paikoin se taas laajeni ja mataleni niin että väliin puolin kilometrin melkein kuivia kiviä myöten saimme venettä vetää. Suvantopaikatkin, se vähä mitä niitä olikaan, olivat eninmäkseen niin kivikoita, että melkein sama vaiva oli niitä noustessa kuin koskia kahlatessa. Olipa semmoisia korkeiden kallioiden välisiä kuohujakin, että hengenvaaralla niistä vaan läpi päästiin. Yleensä koko Kuusinkijoen luonto oli hyvin Kitkajoen tapaista, varsinkin joissakin kohdin, vaikkei kuitenkaan missään niin jylhän kaunista. Viehättäviä paikkoja kuitenkaan ei puuttunut.
Ensimäisen yön vietimme rakotulella, kuivaillen vaatteitamme ja lämmitellen itseämme. Vaikka näet päivät olivat lämpöisiä, olivat yöt kuitenkin jokseenkin koleita ja usvaisia. Mitään hätää ei meillä kuitenkaan vielä ollut, tuumittiin vain hyvillä toivein, että huomispäivänä tuosta ainakin loppu jo tullee. Nukuimmekin loppuosan yöstä rauhassa, uneksien — niin, kukapa sen tietää, mitä kaikkea hyvää. —
Kesti sitä kuitenkin ponnistella yhtä hurjasti vielä seuraavankin päivän, taipaleen pään näkymättä, kuulumatta. Ei auttanut muu kuin asettua nuotiolle toiseksikin yöksi. Ilma oli sinä iltana aika kylmä. Sentakia aijoimme laittaa oikein aimo roihun. Sattui kuitenkin niin hullusti, että honkaa hakatessa se kaatui vankkaa petäjää vasten voimatta murtaa sitä. Siinä työ oli ennenkuin saimme puun irti vivutuksi ja nuotion valmiiksi. — Sattui vielä toinenkin harmillinen seikka. Olin näet unohtanut saappaani jonnekkin jokivarrelle ja sain palata niitä hakemaan monien kilometrien päästä. Löysin ne kyllä vihdoin, mutta väsyneenä, kylmässä yöilmassa, märän ja tiettömän metsän läpi juosta niitten perään pitkät matkat — vähempikinhän jo saattoi vihaksi pistää. Ja vielä yksi huolettava seikka: ruokavaratkin alkoivat käydä loppupuolelle. Pieni pala leipää vaan jälelle jäi illasteltuamme. Emme näet olleet arvanneet niin moneksi päiväksi evästä matkalle varata, kun päivässä luulimme taipaleen päähän ja ihmisten ilmoille pääsevämme. Lohdutettiin kuitenkin sillä itseään ja toisiaan, että kohta sitä ainakin aamulla taloon päästään. "Ei ole sporttimies ennen noussut!" Tuo lause se oli meidän tunnussanamme ollut koko matkan, innostanut meitä kaikissa vaikeuksissa. Sepä vielä nytkin uutta intoa antoi. —