Se koski, jonka niskalle olimme pysähtyneet, oli vasta ensimäinen, pienempi korva ylipuolella varsinaista Kivakkakoskea. Varsinainen koski alkaa vasta lyhyen suvannon alta, josta joki haarautuen putoaa jyrkkinä könkäinä alas röyhyistä louhikkoa; laskujemme mukaan kosken korkeus koko pituudelleen on toistakymmentä metriä. Kosken asemasta — siinä näet oikealla puolen kohoaa komea Kivakkavaara, joka uljaana kohottelee kaljua lakeansa aina kolmisen sadan metrin korkeudelle ja vasemmalla niinikään ranta kohoupi sieväksi metsikkötörmäksi — ja sen muodosta voi kyllä arvata, miten mahtavan ja kauniin näköinen Kivakka koski on. Kuivuus kyllä silloin suuressa määrässä häiritsi ja lamautti kosken valtavaa vaikutusta, mutta kuitenkin voi sanoa, ettei sitä ole syyttä verrattu Imatraan, jopa katsottu sitä etevämmäksikin. Jyrävään verraten Kivakka on kyllä putouksiltaan ja laveudeltaan suurenmoisempi, se kun näet kokonaisuudessaan on jonkun pari sataa metriä leveä, mutta putouksissa ilmenevän voiman sekä luonnon kauneuden puolesta se ei vedä vertoja Jyrävälle, mikä on luonnollistakin, kun muistamme Jyrävän omituista muotoa ja asemaa. — Oulankajoen jatkossa Kumajoessa kerrottiin olevan vielä mahtavamman Kumankosken, jossa vesi putoaisi kymmeniä syliä; sama koski, joka edellä mainitun Kurttiukonkin oli täytynyt taivaltaa. Mielemme teki lähteä sitäkin katsomaan kun matkaakaan ei sanottu olevan kuin viitisen penikulmaa ja väliset vedet vakuutettiin olevan kalarikkaita. Tuumittuamme sinne tänne luovuimme kuitenkin tuosta tuumasta etenkin sen takia, että matka-aikamme oli jo niin pilalle kulunut ja koska sitäpaitsi paluumatkan arvasimme hankalaksi tulevan. —
Kalastuksemme Kivakkakoskella ei ottanut oikein menestyäkseen; saimme vain pienenpuoleisia harreja ja kulmakoita jonkun verran. — Insinööri se oli mennyt alemmaksi koskelle ja ryhtynyt siellä Pietro vaarin kanssa sovintoa tuumimaan. Ennen pitkää näimmekin heidän jo hyvinä ystävinä samassa veneessä onkivan. Olipa ukko kiitellyt ja siunaillutkin erotessa, kun näet oli kaikki saadut kalat saanut pitää hyvänään; itse ei ukkopaha ollut saanutkaan kuin pari harria vaan poikkinaisella ongellaan.
Kosken niskalla pidimme sitten oikein juhlasyömingit. Monet herkut siinä tosin ei syötävinä olleet, mutta ruokahalu sen parempi. Eikäpä ne suuret harrit, kokonaisina hiiloksen hehkussa paistettuina sitäpaitsi halveksittavia olleet. Ja kyllä niitä syötiinkin. —
Olimme tuumineet syötyämme kiivetä Kivakkavaaralle, sieltä kun niin lavea näköala kerrottiin olevan, että aina Vienanmerelle saakka näkisi. Kun päivä oli kuitenkin jo niin illalleen kulunut, että olisi yö hyvään määrään mennyt, ennenkuin sieltä takasin olisimme ehtineet, ja väsyneitä kun sitäpaitsc olimme edellisen yön valvomisesta ja sauvottavana vielä nuo viisitoista koskea Paanajärvelle palatessa, — emme näet tahtoneet yöpyä Vartiolammille — niin katsoimme parhaaksi jättää vaaralla käynnin "toiseen kertaan". Sitäpaitse eivät toiset toverimme voineet viipyä matkalla seuraavaa päivää, koska heillä oli vielä joitakin tutkimuksia tekemättä ja Paanajärveltä lähtöpäiväkseen olivat välttämättömästi pakotetut määräämään seuraavan torstain; meillä oli silloin jo tiistain ilta käsissä. — Nuot syyt ne vaikuttivat, että Kivakkavaarallakin jäi käymättä.
Niin lähdimme miehissä palailemaan Paanajärvelle.
Nyt olimme siis käyneet retkemme pääte- eli paremmin sanoen keskipisteessä saakka. Tästä lähtien alkoi meille kotimatka. —
Hauska oli ollut tullessa lasketella tuota koskista taivalta, mutta paluumatkallapa saimmekin tuon hauskuuden hiellämme maksaa. Kova oli näet työ, ennenkuin nuo monet kosket oli noustuina. Läpi väsyneet olimmekin, kun puoliyön tienoissa takasin Mäntyniemen rantaan saavuimme.
Mäntyniemeen sittenkin yöksi menimme, kun ei muutakaan sen sopivampaa taloa lähettyeellä ollut, vaikkei juuri olisi haluttanut enään talon "asukasten" kanssa tappelemaan. Olimme kuitenkin kokeneempia nyt: asetuimme kaikki isompaan huoneeseen ja hyväksi "desinfisioituamme" sen saimme kuin saimmekin kuta kuinkin nukkua. Olimmekin niin väsyneet, ettei kai olisi tiennyt, vaikka russakat ja luteet olisivat lihat luista kalunneet.
VIII. Paanajärveltä Kuusamon kirkonkylälle.
Olimme kyllä tuumineet vähän niinkin, että hevosella vedättäisimme veneemme Paanajärven länsipäästä lähtevää maantietä pitkin pari penikulmaa Kuusinkijoen vartta, aina Käkelän taloon saakka, josta vesitien kerrottiin vapaan olevan. Kun meille kuitenkin vakuutettiin, jotta "kyllä vain sitä Kuusinkia kulettu on ennenkin, vaikka kivikkokoskeahan se kyllä enimmäkseen on", niin päätimme ainakin nousta jokea. Vaikuttavana syynä oli sekin, että sanottiin maantien kovin huonon vielä olevan, uusi kun näet oli, ja pelkäsimme siis veneemme kärrykyydissä niin muokkautuvan, ettemme sillä matkan perille pääsisi. Olipa vieläkin yksi syy. Olimme näet saaneet uusia lisävoimia. Toverimme nimittäin — joka oli jo keväällä pääkaupungissa oltaessa mielinyt retkeemme yhtyä, vaan sitten käytännöllisistä syistä kuitenkin suostunut lähtemään tuolle toiselle tutkimusretkelle — oli niin innostunut kertomistamme seikkailuista, ettei malttanut olla loppumatkalle mukaan lähtemättä. Se sopikin hänelle varsin hyvin, kun hänellä kaikissa tapauksissa päivän parin päästä oli aikomus lähteä kotimatkalle. Hän puhui siis "prinsipaalinsa" kanssa niin, että pääsi lähtemään jo seuraavana päivänä. Meille olivatkin lisävoimat tervetulleet. Sen sijaan kun tähän saakka olimme työn jakaneet niin, että kaksi aina kerrallaan oli ollut tunnin työssä, kolmas vuoronperään levähtänyt puolituntia, — missä nimittäin ei kaikkien voimia tarvittu — saimme nyt tasaisen tunnin työ- ja levähdysvuorot. Rasittavaksi olikin tähänastinen työjärjestyksemme tahtonut käydä, kun ainoastaan kolmannen osan sai levätä useinkin 14—15 tuntisista työpäivistä, muun ajan tehdä työtä kovemmin kuin jätkä. —