Taloon alkoi jo muutoinkin mieli tehdä, sillä lännen taivas vetäytyi pelottavan synkkiin pilviin, josta arvasimme aika myrskyn kohta nousevan. Epäilytti kyllä hiukan lähteä laitatuulella soutamaan yli aukean selän, kun järvi jo myrskyn käsissä vaahtopäinä väkiaaltoina hurjasti meurusi. Onnellisesti kuitenkin pääsimme toiselle puolelle, vaikkakin vasta kovain ponnistusten perästä ja läpimärkinä, aallot kun ehtimiseen yli varppeitten olivat vettä räpsineet. Tuskin olimme taloon ehtineet, kun vettä alkoi tulla taivaan täydeltä. Vihurikin vinkui ja ulvoi kuin hiisi haltioissaan olisi myrskynä mellastaen tahtonut näyttää voimiaan.

Pari tuntia saimme talossa odotella rajuilman asettumista. Hieman kyllä vielä sittenkin vettä vihmoi, mutta tuosta huolimatta lähdimme loppumatkaa soutelemaan. Tuuli oli sillä välin tyyntynyt ja alkoi kallistua enempi pohjasen puoleen, muuttaen ilman iltapuolella koleaksi Soutamalla kuitenkin lämminnä pysyttelimme. Mutta jopa alkoi vähitellen siihenkin kyllästyä, kun kämmenet ja käsivarret kovin tuntuvasti rupesivat muistuttamaan, että aika olisi taasen levähtääkkin. Perille me sittenkin ponnistelimme ja pääsimme kirkkorantaan puoliyön tienoissa. Sanomatta on selvää että suloiselta tuntui päästä seinien sisälle, leuvat kun jo kylmästä mielivät pahoin loukkua lyömään; eihän läpimärkä ja väsynyt mies kovin paljon kylmää kestä.

Kestikievariin menimme sisälle. Oikeinpa nautinnolla taasen pitkästä ajasta söimme illallisen ihmisten tavalla. Ja sitten paiskauttiin pehmoisille vuoteille Nukku-Matin kanssa tuttavuutta tekemään. Tietysti se ei kauvan antanutkaan odotella itseään ennenkuin jo tuli väsyneiden luoksi virvottavalle tervehdykselleen. — Huolimatta koko päivän kestäneestä kovasta vastatuulesta olimme sinä päivänä soutaneet yli viiden penikulman, joka ei ole mikään pieni päiväntaival. —

Kauniita olivat yleensä kaikki sinä päivänä kulkemamme järvet olleet, tarjoten silmän ihailtavaksi mitä sievimpiä järvimaisemia. Loppumatkalle ei tuota nautintoa kuitenkaan enään riittänyt. Synti todellakin on että muutoin niin luonnonkauniissa Kuusamossa kirkonkylä on saanut sijansa niin rumassa seudussa. Onhan se melkein kuin vetelöiden soiden taka rakennettu aukealle alankomaalle. Pensaikkoniityt vaan ja kaislarantainen kuiva lahdenlätykkä ovat sen ainoana kaunistuksena. Melkein mielipahalla näkee tuon, muistaessaan niitä monia sopivia, luonnonkauniita kylänpaikkoja, joita matkan varrella on nähnyt.

IX. Kuusamon kirkolla. — Karhunjahdille. — Kuusamon kansa ja sen olot.

Kylmänä ja sateisenharmajäna vaikeni maanantai, heinäkuun 30 päivä, tai oikeastaan oli vaiennut, sillä lähempänä puoltapäivää kuin aamua oli aika jo, kun me ylös kyhäysimme.

Ensi työnä tietysti oli hakea postista, mitä hyvää sillä oli meille annettavana. Kaivattu kartta ja kirjeitä sieltä saatiinkin. Uutiset eivät juuri vereksiä enään olleet, kun kirjeet yli kahden viikon olivat olleet jo odottamassa. Hauskaa oli kuitenkin saada vaikkapa vanhojakin uutisia, sillä tuo oli ensi ja ainoa kerta koko viiden viikon matkalla, kun kirjeitä saimme.

Kuten edellä olen maininnut, olimme Kokossa päättäneet, että kirkolta hevosella tekisimme retken Rukatunturille. Muistutinkin tuosta tovereita, kun he olivat tuolla tuumalla saaneet minut silloin luopumaan jalkamatka-esityksestäni, vaan kun ilmasuhteet eivät olleet oikein suotuisat, ei esitykseni nytkään saanut kannatusta. Insinööri oli tunturilla jo ennen kerran käynyt ja vaikka sanoi näköalan kyllä maksavan matkan vaivat, ei nyt kuitenkaan tuntenut ensinkään halua lähteä tuonne kylmään ilmaan, kun "saattoi vielä sadekkin tulla kaiken muun hyvän lisäksi"; taivas näet oli pilvessä, lämmintä vaan 7—8 astetta ja pohjanen kylläkin kylmästi henkäili Turjan jäisiltä tuntureilta. Tohtorilla olisi mieli kyllä tehnyt lähteä, mutta pelkäsi vilustumista hänkin. Uusi matkatoverimme taas sanoi kylliksi saaneensa jo väsyttää sääriänsä vaaroilla viikkokaudet juostessaan. Yksin en minäkään viitsinyt lähteä tuolle neljän penikulman matkalle, vaikka yhteisestä kassasta tarjouttiin se kyllä maksamaan. Ja niin jäi kuin jäikin Rukatunturillakin käynti meiltä — toiseen kertaan. Lähdimme sen sijaan kyläilemään iltapäiväksi. —

Oli vähällä käydä niikseen, että kirkolta lähtömme olisi lykkäytynyt muutamiksi päiviksi. Karhu näet oli kaatanut useita lehmiä aivan kirkonkylän läheisyydessä. Oli se muka nähtykin jossain kylän kulmalla, pari neljännestä vaan kirkolta. Seudun jahtimiehet olivat sentähden kovassa puuhassa lähteä karhua ahdistelemaan seuraavana päivänä. Meitä tietysti pyydettiin mukaan. Retkelle lähtö oli jo niin varma, että odotettiin enään vaan karhukoiraa, jota oli lähetetty mies hakemaan eräästä talosta jossain naapurikylässä; kelvollista koiraa näet ei tiedetty muualla koko seudulla olevan ja koira kuitenkin oli välttämätön, kun haaskoja ei oltu löydetty.

Tietysti emme mekään malttaneet jättää käyttämättä tuota sopivaa tilaisuutta päästä kerran metsän kuningasta silmästä silmään kentiesi katsomaan; siksi olimme kaikki liian innokkaita metsämiehiä. Yksin insinöörimmekin oli suostuvainen, vaikka kyllä tavallisesti halveksi kaikkea metsästystä; retkellä oli hän kuitenkin niin raaistunut, että prinsiipeistään huolimatta tahtoi ampua pienet vesilinnunpoikasetkin, eikä siis tietysti katsonut olevan syytä kieltäytyä karhunkaatoonkaan lähtemästä. Juteltiin sitten illan kuluksi muilta kuulemiansa karhujuttuja, joita ihmeesti ja ihan kuin itsestään kunkin mieleen nyt juohtui, toinen toistaan merkillisempiä. Innostuneina ei paljon muusta osattu puhuakkaan kuin karhun-tapporetkelle lähdöstä, sille varustaumisesta, pyssyistä, luodeista y.m. Eikö liene mielikuvituksissaan karhun kimpussakin jo oltu… Ja kuitenkin koko retkemme sitten sai niin kovin nolon lopun: siitä ei tullut valmista paremmin kuin mustilaisen varsasta hevosta; erinomainen hevonen näet siitäkin olisi tullut, vaan kun se — syntyi kuolleena. Illalla saimme nimittäin tiedon, ettei mies ollut koiraansa antanutkaan. Oli vaan tuuminut: "Enpä häntä mielelläni juuri lainoille anna, rupee sitten kylillä juoksemaan, jottei kotona ensinkään saa pysymään".