Lieneekö äskeisen "hirven" näkemisestä metsämiesluontomme kovin kiihtynyt tai silmätkö muutoin lienevät pettäneet, se vaan, että kun Vähänkeron keskelle pääsimme, niin ensin yksi, sitten toisetkin luuli ihan varmasti rannalla näkevänsä taasen tavallista oudompia elukoita, tällä kertaa ei sen huonompia kuin kerrassaan — karhuja. Ja olikin niitä koko kolme kappaletta, emä ja kaksi pentua. Niin päättelimme. Tuolla rantasuolla ne kuukkivat mättäiden välissä, siirtyivät siitä pian läheiseen viidakkoon… Katsotaan neljän miehen, katsotaan tarkastikkin… Ei ne todellakaan voi olla muita kuin karhuja, siihen päätökseen tulimme yksimielisesti.
Tuostakos sitten touhu nousi.
"No nyt sitä pannaan toimeen karhujahti ainakin, ilman Kuusamon herroja ja heidän koiriaan", joukosta joku jo innostuneena huudahti.
Luotipatruunia, joita tohtori varovaisen insinöörin kehotuksesta oli jo kotona kymmenkunnan valmiiksi ladannut tämmöisen tapauksen varalta, pistetään kahteen muassa olevaan haulikkoon… Ne kahdelle miehelle aseiksi… Kolmas ottaisi kirveen, neljäs — no, kunhan jotain asetta hänkin käteensä saisi, vaikka sauvomen, muun paremman puutteessa… Ja onhan puukotkin joka miehellä, muutamilla kaksikin, oikeita pohjalaisia surma-aseita…
Soudetaan rantaan, min keretään… Kilvan sitten suolle ja pensaikkoon, ensin edes jälkiä nähdäkseen… Ja tuossahan ne jo… "No voi sun perhana!" Ja kaikki purskahdimme kohti kurkkua nauramaan, sillä tuolla ne menivät, kiitivät täyttä neliä, min enimpänsä ennättivät, läpi pensaikon ja pitkin suota ne kolme — poroa, emä vasoineen. — Hukkaan menivät siis taasen hyvät humalat.
Sitten sitä ihmeteltiin ja vielä uudestaan ja uudestaan ihmeteltiin, miten noin oli voitu erehtyä. "Mutta kyllä ne sittenkin niin kummilta näyttivät tuossa suomätästen välillä hypellessään, että olisi siinä erehtynyt toinenkin, vaikkei olisikkaan äsken nähnyt hirveä kuten me". Noin vakuuteltiin ja uskoteltiin toisilleen, kun ei näet erehdyksestä voinut toinen toistaan syyttää. — Hiukan pani epäilemään jo hirvenkin näkemistä, kun silmämme noin pahasti kerran rupesivat pettämään. Ja — epäilevällä kannalla olemme vieläkin sen elukan suhteen. —
Hieman apua oli taasen purjeesta Isollakerolla, johon tyyntä jokea olimme soutaneet edellisestä järvestä; se olikin viime kerta, jolloin purjetta voimme käyttää, kun näet koko loppumatkan puhalteli yhtämittaa vastanen. Pian tuuli kuitenkin tyyntyi, niin että loppumatkan saimme soudella jo Kerollakin. Jatkoimme kuitenkin vielä matkaa salmen kautta Isolleirnijärvelle. — Sen ympäristöt muistuttivat vielä hiukan Kuusamon järvimaisemien kauneudesta.
Yöksi pysähdyimme järven yläpäässä, pitkällä niemekkeellä olevaan
Irniniemen taloon. —
Nyt oli meidän päättäminen, kummanko tien valitsisimme, Ii- vai Oulujoenko. Jos mielimme Oulujokea latvoille, niin olisi Irnijärven pitkälle pistävästä Vaaraperästä pientä puroa myöten ollut noustava Kainuunselän vaarojen alle. Sieltä neljänneksen taivalluksella olimme arvelleet pääsevämme selänteen yli pieneen Lomapuroon, jota myöten olisi koetettava päästä Salmijärveen. Mainitusta järvestä tiesimme kyllä sitten pääsevän Salmijokea Oulujoen Iijärveen, sieltä Hossajärven ja Yläjoen kautta pitkälle Kiantajärvelle, josta syvät veet vetäisivät aina meren rannalle; kaksi meistä oli näet ennenkin nuo matkat kulkenut.
Talossa panivat ihmeekseen jo tuumaammekin aikoa koettaa Iin vesiltä Oulujoen vesille. "Jalan tuon taipaleen kyllä voisi päästä", sanottiin, "mutta venettä sen kautta ei ole tämän maailman aikoina kulotettu."