Ainoastaan puolentoista tuntia meni meillä tuossa toista kilometrin taivalluksessa. Suuresti apuna olivat näet entiset telotukset, jotka olivat säilyneet polulla etenkin suopaikoilla.
Nyt olimme siis toisissa vesistöissä. Pitkälti emme kuitenkaan eteenpäin päässeet, ennenkuin jo taasen taivallus työksi tuli. Kapea lahti näet vaan on tuossa mantereen ja yli kolme neljännestä pitkän, kaksihaaraisen Jouhtenniemen välillä. Niemen poikki veneet tavallisesti kuuluttiin taivaltavan, kun pitkä kierros muutoin täytyisi tehdä. Niinpä mekin vedimme veneen tuon puoli kilometriä leveän, korkeana harjuna kulkevan niemen poikki. Telotettu siinä oli kyllä tie, mutta lujalle otti sittenkin ennenkuin yli päästiin, väsyneet kun oltiin jo edellisestä taivaltamisesta.
Aukeni nyt eteemme kaunis Iijärvi pitkänkapeine selkineen. Sen pohjoispuolella Vanttaja- ja Mustavaarat kohottelevat kyömyisiä selkiään, itäpäästä taas Iivaara uhkeana ylenee kolmatta sataa metriä yli järven pinnan; järvetkin niillä seuduin ovat muutoin noin 300 metriä yli meren pinnan. Iivaaran vierellä tuossa sopusointuisasti ylenevät vielä hieman matalammat Ahven- ja Penikkavaarat.
Sieltä Iivaaran rinteiltä ne saavat Iijoen latvat alkunsa pieninä puroina. Kuuluupa vaaralla olevan lähde, josta vesi juoksee kahtaanne päin. Toiselta laidalta näet lähtee Iijoen äärimmäisin haara, kun taas toiselta puolen muuan Pistojoen haara saa alkunsa. Sen lähteen vedet siis hajaantuvat jokseenkin kauvas: osa Pohjanlahteen, toinen Vienanmereen.
Iijoen ylimmällä latvaosalla on nimenä Rajajoki. Kerrotaan sen nimensä saaneen siitä, että sen kautta muinoin muka Venäjän ja Suomen välinen raja on kulkenut. — Iivaara on muutoin merkillinen sen puolesta, että se tiettävästi on ainoa paikka ainakin Suomessa, jollei liene koko maailmassakin, jossa löytyy erästä omituista vuorilajia, jota vaaran nimen mukaan on "ioliitiksi" ruvettu kutsumaan. —
Yleensä voi sanoa, että nämät seudut olivat matkallamme viimeiset huomattavammassa määrässä luonnonkauniit. Iijoen varret näet eivät ole paremmin kuin sen kosketkaan joitakin pienempiä poikkeuksia lukuun ottamatta, mitään erikoisen kauniita. Senpä vuoksi syystä voi sanoakkin, että nyt oli hauskin ja viehättävin osa matkastamme kulettuna, hurja koskienlasku sekä väsyttävä suvantojen ja järvien soutaminen enään vaan jälellä. Sen tähden seuraavassa kerronkin vaan lyhyin piirtein matkastamme Iijokea alas, viivähtäen ainoastaan joissakin, kentiesi hiukan lukijoitakin huvittavissa kohdissa. — Tiedän kyllä että monien nimien luetteleminen tuntuu joistakin lukijoista hiukan kuivalta. Kuitenkaan en malta olla matkan mukaan mainitsematta Iijoen lukuisain koskien nimiä, koska useat niistä kuvaavat hyvin kosken luonnetta, kuten kaikkikin kansan antamat nimitykset. Useilla nimillä olisi sitäpaitse vielä oma historiansakin, mutta tässä ei ole kuitenkaan tilaisuutta ruveta tarkemmin niistä selkoa tekemään.
Soutelimme siis poikki tyyntä Iijärveä. Puhtaan kirkkaalta sinitaivaan rannalta loi heinäkuun viimeisen päivän ilta-aurinko punertavan ruskonsa järven pintaan ja kultaili kauniisti taustalla olevien vaarojen siintäviä harjoja. Oli niin juhlallisen kaunista ja tyyntä, ettemme edes puhelemisella raskineet tuota luonnon rauhallisuutta häiritä, vaan sanattomina soutelimme, nauttien luonnon herttaisuudesta ja viehättävyydestä. Niin saavuimme lahden perukkaan, josta Iijoki alkaa. Pohjolan kesän omituisen lumoavassa illan hämyssä soutelimme vielä tyynenlaista jokea Poussujärven ylipuolella olevan Poussukosken niskaan. Koskelle emme kuitenkaan enään lähteneet, kun hämärä alkoi jo pahasti haitata ja kun koski, vaikka kyllä oli sanottu perkatuksi, näytti kovin pahalta ja matalalta laskettavaksi. Talokin piti kartan mukaan siinä ihan lähellä olla. Vedimme siis veneen kiville kosken niskaan ja lähdimme taloa hakemaan. Se löytyikin, vaikka vasta puolen kilometrin päässä ja yösijan siellä myös saimme. Ettei kuitenkaan yksinään tarvinnut yötänsä viettää, siitä viljalti vilisevät russakat huolen pitivät. —
Aamulla kuletimme veneen nuorassa ja sauvomilla kosken alle; laskea koskea ei voinut, niin kovin matala ja kivikko se oli.
Purjeessa lasketelimme Poussujärven halki ja soutelimme sitten sen perukasta lähtevää, läpi Rahkolammen juoksevaa jokea Soivionjärveen. Tuohon järveen laskiessamme näimme etäällä sen itärantaa pitkin juoksentelevan jonkun tavallista suuremman, korkeajalkaisen elukan, jota koosta ja käynnistä päättäen arvelimme hirveksi. Kiiruhdimme soutamaan siihen suuntaan, tuota kummaa nähdäksemme, mutta silloin se, luultavasti meidät huomaten, pyörähti metsään ja katosi näkyvistämme.
Raakkujärveen laskevan lyhyen joen sekä mainitun järven poikki soudettuamme saavuimme Kurenjoelle. Se laskee, Hammas- ja Kurenkoskissa välillä kuohahtaen, Vähäkero-nimiseen järveen. — Jälkimäinen sen koskista on todellakin kaitanen ja jyrkkä kuin kurenkaula. Koettaessamme kahden miehen sauvomissa laskea sitä, sattui niin hullusti, että vene yhtäkkiä hypähti kivimuljun päälle ja pyörähti siinä ympäri, ei kuitenkaan kumoon, vaan keula vasta- ja perä myötävirtaan. Katsoimmekin viisaimmaksi nakata köydet kahden puolen maalle, kun vene kerran oli noin sukkelasti kokokäännöksen tehnyt. Köysillä ohjaten laskimme sitten veneen kosken alle.