Iättömiä emme kuitenkaan Vanttajanjoen nousemisessa viipyneet, se kun ei ole kuin noin neljännestä pitkä. Soutelimme sitten puolen penikulman pituisen Vanttajajärven toiseen päähän "Valittajan vanhuksia" tervehtimään. — Aikomuksemme oli saada talosta neuvoja ja apua, Iijärveen venettämme taivaltaaksemme.
Terveinä ja tyytyväisinä vanhukset tapasimmekin. Aika ketteränä se vanha emäntä vieläkin pyörähteli, ruokaa meille laitellessaan. Ukko myöskin oli terve ja puhelias; itse lupausi lähtemään renkipoikansa kanssa saattajaksikin meille.
Kuvaavaa muutoin sydänmaan oloille on muuan pikku tapaus, joka meitä huvitti. Kun näet tiedustelimme, kuinka pitkälti taivallusmatkaa Iijärveen karttuisi, tuumiskeli ukko: "No sinnehän se taitaa mennä kappaleen toiselle neljännekselle". — Emäntä kait tahtoi kuitenkin näyttää seuranneensa paremmin aikaansa ja rupesi tarkoin selittämään, että niin ja niin monta kilometriä sitä taivalta on.
"Tämä meijän vaari se tahtoo vain pysyä niissä vanhoissa mitoissa vieläkin", lisäsi hän kuin puollustellen asiaan sekaantumistaan.
"No mutta oletkos sinä sitten muori kulta koskaan sitä kilomeetriä nähnyt, kun niin tiijät määräillä matkat niissä uusissa mitoissa?" kysäsi tuohon isäntä muijaltaan puoleksi leikillisesti, voimatta kuitenkaan salata pientä vahingon iloa, kun sai toista siten nolata.
"Kukapa häntä lienee nähnyt, vaan kun ne niitä meeterejään ja litrojaan tahtovat pakottaa käyttämään, niin täytyy kait niitä joskus oppia tuntemaan", virkahti tuohon emäntä, närkästyneenä ukon sattuvan pilan johdosta. Ja sen enempää enään puheisiimme sekaantumatta pyörähti hän toiseen huoneeseen. —
Niin sitä sitten taasen vetää könyytettiin venettä kankaan poikki härjän vuodasta leikatuilla "poronhihnoilla", joita Vanttajan ukko oli mukaan varannut; sanoi näet helpomman olevan niillä vetää kuin "sulin käsin" ja sen me taipaleella todeksi huomasimmekin.
Matkan varrella jaariteltiin ajan kuluksi yhtä ja toista. Ukko kertoi, miten ennen kuusamolaisten täytyi sen kautta voija muita lastejaan "kaupunkiin" kulottaa, kun ei maantietä ollut. Sanoipa olleensa viitisenkymmentä vuotta sitten taivaltamassa Pohjolan kuulun "tukkipohatan" Kurtinkin ensimäistä voilastia. "Velaksi kuului sen kylältä keräillyksi saaneen", tiesi vaari vakuuttaa. — "Jo vain ei olisi silloin uskonut, että siitä vielä semmoinen pohatta paisuu", tuumiskeli hän.
Sievästi johdettiin puhe ukkoon itseensä ja joku kuin sivumennen mainitsi: "Teistähän se Santeri Ingmanni kuuluu kirjankin kirjoittaneen".
"Niin — kuuluuhan se…" virkahti tuohon vanhus hymähtäen. "Vaan mitä niistä kirjailijoista… Panevat enemmäksi puoleksi omiaan, minkä hänkin meistä kertoessaan." —