Poronviljelys, joka sekin tavallaan kuuluu karjanhoitoon, on ennen aikaan ollut Kuusamon pääelinkeinoja, poron lihoilla ja rahdinkuletuksella kun näet hyvät rahat ansaittiin. Viime aikoina on kuitenkin sekin elinkeino häviämään päin. Monet ovat näet poronviljelyksen haitat nykyjään: jäkälämaat ovat huononneet, pakkas- ja lumitalvina välttämätön luppopuiden kaataminen ruunun metsissä tehty melkein mahdottomaksi, porojen niityille ja viljelyksille tekemien vahinkojen takia porottomien viha käy yhä kiihkeämmäksi ja alituiset riidat rajalaisten kanssa aikaan saavat moninaisia ikäviä rettelöitä. Varsinkin kolme viimeksi mainittua seikkaa ovat antaneet paljon tyytymättömyyden ja riidan aihetta. Kun sattuu paljoluminen pakkastalvi, niin ei poro voikkaan kaivaa hangittuneen lumen alta ravintoaan. Silloin poromies turvautuu kirveeseen: hakkaa kumoon luppoa eli naavaa kasvavat puut, joista poro tarkkaan kaluaa tuon hänelle mieluisan loiskasvin. Mutta kun kukin poro tarvitsee vähintään yhden puun vuorokauden osalle siten elääkseen, niin voi kyllä käsittää, että tuommoinen metsänhakkuu suurille laumoille aikaa myöten käy vankoissakin metsissä haaskaukseksi. Sentähden onkin ruunun metsissä kielletty kaatamasta muita kuin kelpaamattomia puita ja nekin määrätty karsittaviksi sekä rangat koloille hakattaviksi joka puolen metrin päästä, että ne pikemmin lahosivat Tuommoisia määräyksiä on tietysti poromiehen mahdoton täyttää, joten lain rikkomiset siinä suhteessa tulevat melkein pakollisiksi. Miten turmiollista tuommoinen pakollinen lain rikkominen on taas kansan käsitteelle lain pyhyydestä ja oikeuden sekä velvollisuuksien vaatimuksista, sen kyllä helposti voi ymmärtää. Mutta minkäs teet, kun on "suo siellä, vetelä täällä, kuivaa ei kussaan". — Porojen maanviljelijälle tuottamaa haittaa — kesillä näet porot saavat elää ihan omissa valloissaan, hoitajitta, paimenitta — sekä rajalaisten kanssa syntyviä rettelöitä on koetettu poistaa siten että valtio on antanut melkoisia summia suurten poroaituuksien rakentamista varten, jotta nuo vapautta rakastavat elukat estettäisiin luvattomille alueille menemästä. Vaikea lienee kuitenkin siten tarkotusta saavuttaa.
Sivuelinkeinoina harjotetaan Kuusamossa melkoisessa määrässä kalastusta, metsästystä, vieläpä kauppaliikettäkin.
Kalarikkaat järvet ja joet tarjoavat saalista talon tarpeeksi, jopa ylikin. Pääasiallisesti kalastetaan nuotilla ja saadaan muikkua, siikaa, lohensukuisia kulmakoita ja nieriäisiä y.m. Ovatpa kuusamolaiset ennen ahkerasti kulkeneet kalastamassa aina Vienanmeressä ja Muurmanin rannikolla, jossa heillä kuuluu olleen omia laivojakin. Vielä nytkin keväisin joitakin miehiä tuommoisille retkille lähtee. Venäjän karjalaisten kateuden sekä vakaantuneempain kotoisten olosuhteiden takia ovat ne kuitenkin vähenemässä päin ja merkityksensä jo kadottaneet.
Metsästys tarjoo myös kuusamolaisille tuloja, milloin vaan lintuja ja oravia sattuu viljemmälti olemaan. Valituksia kuitenkin kuului, että varsinkin linnut ovat metsistä kadonneet. Jäniksiä kyllä aina olisi, vaan "Jussi" paralle ei suurta arvoa anneta eikä sitä pyydetä muutoin kuin ansoilla talvisaikaan valkoisen turkkinsa takia, josta "laukkuryssä" penni kymmenisen maksaa. Petoeläimiä saadaan harvoin, vaikka karhut, ahmat ynnä muut pienemmät pedot eivät olekkaan noissa synkissä korvissa harvinaisia.
Mitä mainitsemaani kauppaliikkeeseen tulee, niin paitsi paikallista kauppaa on moni kuusamolainen, varsinkin ennen, Venäjän karjalaisten tapaan reppu selässä kulkenut maita mantereita, "maailmaa nähdäkseen", kuten heidän on tapana sanoa. Ja sitäpaitse, onhan tunnettua, että juuri kuusamolaisia on ympäri Pohjanmaata kauppamiehinä, jopa suurinakin liikkeen harjottajina.
X. Kuusamon kirkolta Iijoen suulle.
Kerrankin sai taasen laskea oikein myötäistä.
Mitä suotuisimmalla tuulella näet lähdimme kirkonkylältä seuraavana aamuna halkomaan Kuusamojärven selkää. Pitkälti ei tuota hyvää kuitenkaan piisannut, Vanttajanjoen suulle asti vaan. Olimme nimittäin päättäneet heittää Vuokkiniemen kautta menon sikseen, kun emme Pistojesta kirkollakaan sen parempia tietoja saaneet ja kun kotia alkoi jo muutoinkin kiire tulla. Sen sijaan aijoimme pyrkiä Kuusamon vesistöistä Iin vesille ja sieltä sitten, miten näkyisi, Oulujoen latvoille Hossa- ja Kiantajärvien sekä niihin laskevien jokien kautta. Aikomuksemme oli nyt ensinkin päästä Vanttajanjokea samannimiseen järveen. Ennenkuin Iijärveen pääsee Vanttajajärvestä, tiesimme olevan toista kilometrin taivalluksen yli Maanselän kannaksen, joka on veden jakajana; Kuusamon puoliset vedet näet laskevat Venäjän puolelle Vienanmereen, Iin vedet Pohjanlahteen. Tuota emme kuitenkaan huoleksi panneet, sillä saimme kuulla, että sitä tietä ennenkin on veneitä taivallettu.
Vanttajanjoen löytämisessä siinä ensinkin työ oli. Kovin oli puro pieni ja kaislaiseen, vetelään järven rantaan kun se vielä laski, ei sitä niinkään helpolla huomannut. Kun vihdoin löysimme joen, ei se suurta iloa meille tuottanut. Alkoi näet taasenkin veneen vetäminen. Jo suussa siinä tahtoi tenän tehdä, kun puro oli niin matala, ruohoinen ja liejuinen, ettei tahtonut läpi päästä keinoilla millään. Ylempänä tuo meno jonkun matkaa oli hiukan parempaa, kun saattoi nuoralla vedellä venettä pitkin puroa. Mutta kun se sitten koskeksi kyhäysi, ei koko joesta ollut enään paljon taikaa: oli siinä siksi vettä että juuri näkyi. Tuo ei kuitenkaan meitä isosti säikäyttänyt, sillä olimmehan jo kerran jos toisenkin matkallamme kuivia kulkeneet. Keino miten päästä eteenpäin oli hyvin yksinkertainen: vedettiin vene miehissä kivikkoa myöten kosken päälle.
Muutamassa kohden ylempänä oli puro niinkin kaitasena syvälle suoniityn sisään uurtautunut, että kun venettä siitä läpi kiskoimme, leikkasivat varppeet kummaltakin puolen turpasta puron partaista veneeseen. Siitä tuon jo suunnilleen arvaa, minkälainen se "kulkuväylä" oli. Isommalla vedellä sitä ylös kuului kyllä ennenkin kuletetun veneitä, harvoin kuitenkin nykyvuosina. Mieluummin taivalletaan suoraan Kuusamojärvestä Vanttajajärveen, jos tarve vaatii sitä tietä kulkemaan. Harvoin sitäkään enään tehdään, kun näet jokikulku "kaupunkiin", s.o. Ouluun, on melkein kokonaan lakannut, kun maantie pari vuosikymmentä sitten Kuusamoon saatiin.