Sanottiin näet monta venettä siinä kerrassaan rikki ruhjoutuneen. Niimpä joku viikko vaan takaperin oli pari miestä siinä veneensä särkeneet. Veneemme lyhyyttä saimme kiittää siitä, että uhkaava vaara meiltä niin onnellisesti välttyi.
Tuo äsköinen tuiskaus kait se lienee vaikuttanut, ettemme enään Toholle uskaltaneetkaan lähteä pimeän päässä, kun se niin kovin voimakkaalta ja kiveräväyläiseltä näytti. Vieressä olevasta talosta lähdimme siis yösijaa tiedustamaan ja aijoimme aamulla laskea tuon korvan alle. Talossa kuitenkin sanottiin, ettei huoneet heillä "aivan anhittomia" ole syöpäläisistä, kun varalta sitä tiedustelimme, ja neuvottiin kosken takana olevaan Kipinän kestikievariin. Kun sinne ei voinut muutoin päästä kuin kosken alle laskemalla, niin otimme talosta miehen, joka solautti veneemme sievästi Tohon kuohujen läpi illan hämärässäkin, tuttu kun näet oli väylä hänelle. —
Kievarissa tuli aamulla jo ennenkun olimme oikipäin ehtineet vielä nousta ylöskään muuan mies pakeillemme, tarjoutuen laskumieheksi. Ihan mahdottomaksi kuvasi hän edessäpäin olevien koskien laskemisen, jollei niitä tunne. "Väylät niissä ovat tavattoman mutkaiset. Eikä niissä ole edes veden kulkuunkaan luottamista… Kun laskee sitä väylää, josta enin vesi näyttää juoksevan, saattaakin sattua niin, että tulee pussin perään. Ja sitten saa neljänneksittäin palata takasin, ennenkun väylälle taasen pääsee", selitteli hän.
Todeksi mies penäsi sanansa, koettaen meiltä kokonaan luonnon ottaa. Jopa tohtoria, joka muutoin suoraan tunnusti aina koskella perustuksen allaan hiukan epävarmaksi tuntevansa, — kentiesi sentakia kun hän painaa kokonaista yksitoista leiviskää — rupesikin niin arveluttamaan, että teki ehdotuksen laskumiehen ottamisesta. Tuohon me toiset emme kuitenkaan suostuneet, kun arvelimme olevan joutavaa tyhjästä pelotuksesta niin kovin säikähtää. Olimmehan jo liijan paljon kuulleet jokivarsilaisten joutavia jaarituksia, voidaksemme niihin enään luottaa.
Todeksi huomasimmekin otaksumisemme. Tulisia ja pahojahan ne kosket kyllä olivat, mutta ei kuitenkaan niin pahoja, ettei niitä tottumattomampikin laske, kun vaan silmänsä auki pitää. Jospa silloin tällöin hiukan kiven kylkeen kolahtelikin, niin olimmehan tuohon jo siksi tottuneita, ettei sentakia hätäilemään kannattanut ruveta. Eikä sitäpaitsi tottunutkaan olisi niistä sen paremmin laskenut, niin perin vähänä oli vesi joessa. Sen saimmekin myöhemmin nähdä. —
Riepulankosken, Hikimyksen, Konttikosken ja Vasemmankarin laskimme ilman epäilyksettä, suoraa päätä vaan. Ja hyvin ne menivät. Mutta jopa Vauhukoski kovin kolkolta näytti, siihen aivan summassa uskaltautuaksemme. Menimmekin sitä sentähden ensin maalta käsin hiukan katselemaan. Samalla tahdoimme myös väylää kysellä rannalla olevilta miehiltä.
Pahan se oli häjy näköinen. Aivan kovan kalliolouhikon läpi oli siihen joki tiensä raivannut ikäänkuin ruhjomalla. Keskitse siitä säännöttömästi kiemurteli kuitenkin kaltainen, hieman syvempi ura ja siitä sen sanottiin väylän menevän.
Rannalla hyväksi syötyämme lähdimme koettamaan. Miehiä siihen keräytyi katsomaan, jotta miten tuossa meidän käy. Koskelle lähtemästä eivät he kuitenkaan evänneet, mikä seikka meistä oli hiukan vastoin tavallisuutta. Arvelivat vaan suomalaisen tapaan tyynesti: "Ka miks’ eipäs siitä laske outoki, kun eteensä katsoo".
Hyvästi kaikki alussa kävikin. Jopa kuitenkin kosken keskipalkoilla hairahduttiin pois väylältä ja: yks' kaks' karahti vene karikolle. Sen pahempaa vauriota tuossa ei sittenkään tullut, vaikka kyllä jo hiukan säikähdimme, kun vene kovin pahoin kallioita vasten rasahteli.
Kova oli työ, ennenkun taasen pääsimme väylälle takasin, vaan sitten se vene luistikin koskea alas kuin riivattu. —