Ähmissämme emme kuitenkaan vielä uskoneet, ettei tuosta ylös päästäisi, kunhan koetettaisiin hiukan matalammasta kohdasta. Yhtä huonosti päättyi kuitenkin sekin yritys. Oli näet nyt se vastuksena, että vesi putosi niskalle patouneiden, veden laskeuttua matalalle jääneiden kivien yli jokseenkin jyrkkänä könkäänä. Sen kyllä näimme, mutta "valui eli putosi, ylös siitä on sittenkin päästävä", arvelimme. Niin kuitenkin kävi, että putouksessa sai virta taasen ryöstetyksi ja paiskasi veneen poikitellen alipuolella olevia kiviä vastaan. Jokseenkin arveluttavasti puistalteli siinä jo pyörre venettä. Kosken kovasti painaessa hulmahti jo toisen laidan yli vene vettä tulvilleen. Köyhästi olisi siinä voinut käydä, jollemme hätäymättä ponnistellen olisi pian saaneet venettä irti kiviltä ja virran mukaan käännetyksi. Ja niin saimme laskea toisen kerran kosken alle vasten tahtoamme.

"Kolmas kerta se toden sanoo", arvelimme, sen pahemmin tuosta vielä säikähtämättä. "Olisippa saattanut tuossa niin hullusti pian käydä, että olisimme päässeet ainakin osasta tavaroitamme… Hengen hätää tuossa nyt ei kuitenkaan vielä… Eihän tuossa niin jumalattoman syvääkään ollut."

Noin tuumimme vieläkin uhkamielisinä. Kuitenkin katsoimme jo viisaimmaksi noudattaa Väinämöisen varoitusta, olla "veikan vettä soutamatta", ei tietysti pelosta, vaan — venettämme säälien; olihan näet vielä monta muuta kovaa sen kestettävä. Pujottausimme siis lähemmältä rantaa kivien välitse ja helposti sitä sillä keinoin päästiinkin kosken päälle. — Sen otimme tuosta kuitenkin opiksemme, ettemme toiste enään pääväylää yrittäneet nousemaan. Niin olikin tuo ainoa kerta, jolloin tahallisen uhkarohkeuden takia oli vaara tarjona.

Suuremmitta seikkailuitta retkesimme sitten edelleen aina iltamyöhäseen ja pysähdyimme yöksi Pajari-nimiseen taloon. Tuuli oli meitä päivän kuluessa hiukan autellut, vaikka ensin aamulla oli vastanen ollut; ainoastaan kovemmissa virtapaikoissa täytyi sauvomiin turvautua. — Lastin päällä makaillessa ja laulellessa heitimme huviksemme muutamassa suvannossa uistimen kalan kiusaksi veteen. Ja äläpäs ollakkaan, niin jopa erehtyikin taimen tuohon houkuttelevaan täkyyn. Komeasti se hypätä loiskautti ylös vedestä, tuntiessaan kiinni olevansa. Vaan kun veneellä oli liian kova vauhti ja lienee koukut liian löyhään kiinni tarttuneet kalan leukapieliin, niin rivakalla tempauksella se itsensä riuhtasi irti. Kovasti tuo pisti vihaksi, kun oli jo melkein veneeseen nousemaisillaan, niin lähellä, että joku joukosta väitti sen tunteneensa jo — mätikalaksi. Onnekseen se siis vieläkin halkoo Kemijoen kuohuja, jos nimittäin otti viisastuakseen noista vastoin tahtoaan tekemistään ilmakuperkeikoista. Me puolestamme saimme pyyhkiä partaamme — sen verran kuin sitä kullakin oli — vielä pitkäksi aikaa lohipaistille, vaikka tuossa oli jo ollut niin saatavilla, että vesi suuhun oli herahtanut. —

Nyt se alkoi jo sauvominen käymään kuin tottuneilta ainakin. Ei sitä enään söhötty sinne tänne, vaan tanakasti painallettiin yhtaikaa perästä ja keulasta niin että kohahdellen vene sukkulana syöksyi sylimääriä eteenpäin joka sysäyksellä.

Hyvää kyytiä sauvoskelimmekin seuraavana päivänä, käyttäen hyväksemme tuultakin, minkä voimme. Päivä ei ollutkaan vielä pilalle kulunut, kun jo saavuimme Taivalkosken alle sivuutettuamme useita pienempiä koskia sitä ennen. Oikein tuntui mielestä hyvältä, kun jo olimme niinkin pitkälle päässeet. Kukin oli näet hiukan epäilystä tuntenut ensi päivän ponnistusten jälkeen. Pani ajattelemaan, jotta mitenhän mahdettanee jaksaa, kun jo alussa noin kovalle ottaa, ja tämä kuitenkin on vaan leikintekoa sen rinnalla, mitä edessäpäin on odotettavissa. Julki ei noita mietteitä tietysti kukaan silloin lausunut, vaan jälestä päin ne toisilleen tunnustettiin, sitten kun pahimmat vaikeudet oli jo voitettu.

Omin neuvoin ei ollut Taivalkosken päälle pääsemistä ajatteleminenkaan; sen olimme alempana olevissa taloissa jo saaneet kuulla. Hevosella siinä aina veneet taivalletaan, vaikka on vanhoja tottuneita koskimiehiäkin matkalla. Kun tuossa rannalla kosken alipuolella muuan mies puuhaili hevosineen, niin käännyimme hänen puoleen, tiedustellen, eikö hän lähtisi venettämme kosken sivu vedättämään. Aika hölmöläinen hän kuitenkin näytti olevan. Olisippa luullut hänen kasvaneen tynnyrissä, jota kärryilleen haalaili: suu auki hän katsoa töllisteli meitä mitään vastaan virkkaamatta. Ja kun vihdoin kielensä kantimen irroitetuksi sai, niin ei tiennyt mitään taivalluksesta, eipä liioin koko koskestakaan.

"Virstaa mie täsä olen veätellyt", hän vaan tuumi vastaukseksi kysymyksiimme. Hullua viisaammiksi emme kait hänestä olisikkaan tulleet, ellei muuan poika olisi siihen sattunut tulemaan ja neuvonut läheisistä taloista hevosta hakemaan. —

Lopussakin sieltä hevonen lähti. Talosta toiseen näet saimme juoksennella, ennenkuin ihmisiä löysimme; kaikki, sekä miehet että naiset, olivat niityillä ja metsissä talvikonnun haalinnassa. Sattumalta koteutui vihdoin muuan vaari ja hänet saimme hevosineen avuksemme. Sievään se sitten vene siirtyi tuon kilometrin pituisen kosken sivu. Sen mukaan oli maksukin. "Ruunuhan se on ollut tavallista tältä taipaleelta kolmilaijoista", saimme näet vastaukseksi kysymykseen, mitä kyydistä olimme velkaa; — Ruotsin raha on näet pohjan puolessa melkein yhtä yleisesti käytännössä kuin Suomenkin, niin että useinkin hinnat määrätään "ruunuissa ja tolpissa."

Aikomuksemme oli ollut ottaa koskesta valokuva, — insinöörimme oli näet hankkinut matkalle valokuvauskoneen, voidaksemme ikuistaa sitenkin matkamuistojamme — vaan jätimme sen kuitenkin tekemättä, kun koski vähän veden takia ei näyttänyt paljon miltään. Käsitti kuitenkin, kun tarkasteli noita jyrkkiä kalliorantoja sekä jylhää pohjalouhikkoa, jonka yli valtava veden paljous hillittömällä vimmalla hyökkää, pudoten jokseenkin jyrkkänä koskena, — barometri-laskujemme mukaan noin 8—10 metriä niskasta lyhkäsen kosken alle — että mahtava on luonnon siinä tarjooma hurja näytelmä varsinkin tulvan aikana.