Kemin kirkon alapuolella olevan Vallitunkosken, joka on paremmin väkevää virtaa kuin koskea, nousimme purjeessa hyvän myötäsen puhaltaessa. Sivu mennessä emme malttaneet olla poikkeamatta Vihreälän taloon, tavataksemme siellä kesäilevää oopperalaulaja Valleniusta. Taloon tultuamme saimme kuitenkin kuulla, että hän oli lähtenyt tapailemaan erästä toista "virkatoveriaan", näet satakieltä, jonka laulua muka luuli metsässä kuulleensa. Jonkun aikaa odottelimme, vaan kun häntä ei kuulunut kotiin palaavaksi, emme mekään malttaneet antaa hyvän myötäsen puhallella hukkaan, vaan lähdimme taas ylös jokea viilettelemään. Emme edes Kemin vanhaa kirkkoa raunioineen malttaneet käydä katsomassa, vaikka aikomus kyllä oli ollut.
Jo samana iltana saimme koettaa, miltä koskennousu maistuu. Ämmäkoski se ensimäisenä sai hien poikain otsille puserretuksi. Mikään suuren suuri tuo koski ei kyllä ole, mutta tunnustaa kuitenkin täytyy, että ennenkuin sen päälle pääsimme, olimme väsyneemmät kuin minkään muun kosken sauvomisesta koko matkalla. Eikä ihmekkään, sillä olimmehan sauvomiseen kaikki ihan harjaantumattomia. Koetettiin kyllä työntää puolelta jos toiseltakin, vaan ei se tahtonut sittenkään luonnistua; aina vaan ryösti koski veneen keulan milloin millekkin puolelle. Koetettiin vetääkkin pitkällä köydellä maaltajaloin, yhden sauvomella venettä hoidellessa, mutta kun ranta oli kauvas matalaa ja vielä kovin mutkikasta, niin ei sekään keino ottanut oikein vedelläkseen; lyhyiksi tahtoi käydä pitkätkin pieksunvarret kosken kuohuja kahlatessa.
Jo vain "tervahanhi" olisi makeasti nauranut, jotta "siinäpä herrat koettavat puohata kosken päälle", jos vaan olisi sattunut näkemään. Onneksi ei kuitenkaan ollut kukaan meidän puuhaa katsomassa ja — kun aikansa oli siinä nujuttu, niin kosken päälle sitä päästiin kuin päästiinkin.
Pian tuli toinen este eteen. Pato oli tuossa poikki joen, ihan rantaan asti, ei väylää vähäistäkään. Ei muu neuvoksi, kuin vetää koko vene täysineen poikki niemen, jonka päästä pato alkoi. Ja kun teloja alle pantiin, niin "niinhän se meni kuin messinkihöylällä" kolmen miehen terhakasti hankasiin tarttuessa; se oli ensimäinen "taivallus", mutta ei suinkaan viimeinen.
Jopa kuitenkin alkoi väsymys kovin ahdistelemaan ja yökin jo puoleen käydä. Mielellä hyvällä laskimmekin lähimmän talon — Kauppilaksi sitä mainittiin — rantaan. Kohteliaasti toimitti talossa vanha isäntä meille kaikki, miten parhaiten voi. Ensin kuitenkin ruuat pöydälle ja silloin "siunaa itsesi jumalan vilja, syntinen on kimpussasi;" päivän työ oli näet hyvän ruokahalun antanut. Ja sitten syötiin minkä vatsa vaan suinkin veti.
Tuossa illastellessa ja pakinoidessa saimme muun muassa isännältä kuulla, kun ihmettelimme, saako padot poikki joen panna ensinkään kulkuväylää jättämättä, että olimme hiukan erehtyneet. Vasenta rantaa se näet kuuluikin väylä kulkevan ja me olimme ponnistelleet pitkin oikeata. "No kulkipa tuo nyt vasenta tai oikeata, samapa se, kunhan vaan on kerran koski noustuna", tuumimme tuohon vastuksen voittaneen mielihyvällä.
Kun vielä oli huolta pidetty kastuneiden vaatteiden ja jalkineitten kuivaamaan laittamisesta, heittäysi jo mielihyvällä levolle. Tällä kertaa saimmekin ottaa unta oikein kelpo vuoteilla. Tuosta nautinnosta täytyi meidän matkan pitkään kuitenkin itsemme vieroittaa. —
Virkeät olimme taas aamulla hyvän unen jälkeen. Tuo seikka ei kuitenkaan estänyt tuntemasta raajojansa ja selkäänsä hiukan kipeiksi, kämmeniänsä helliksi ja sormiansa kankeiksi sekä pöhöttyneiksi. "Kyllä katoo, kunhan päästään sauvoin versyttelemään", tuumittiin tuosta pilaillen kuitenkin toisilleen.
Luulimme saavamme kelpolailla maksaa tuosta kaikesta hyvyydestä, mitä talossa olimme nauttineet, sillä kovin meitä oli peloiteltu kemiläisten nylkemishalulla; olimme jossain matkakertomuksessakin samallaisia valituksia lukeneet. Pahoimpa kuitenkin ällistyimme, kun sanottiin meidän olevan kaikesta velkaa — 85 penniä. Kohtuudentuntoinen kassanhoitajamme — olimme päättäneet kukin vuorostamme hoitaa yhteistä kassaa, johon jokainen pani saman verran, ja josta kaikki yhteiset menot suoritettiin — arveli kuitenkin, ettei pari markkaakaan, jonka hän antoi, liijaksi ollut ja samaa mieltä olimme me toisetkin. Yleensäkkin tulimme pitkin matkaa siihen kokemukseen, että nuo syytökset nylkemisestä ovat aiheettomia ja liijoiteltuja, ainakin yöpaikkoihin ja ruokaan nähden; hevostaivalluksista, joista myöhemmin, näyttiin kyllä sen sijaan osaavan ottaa. —
Kauvas emme talosta ehtineet, kun jo taasen saimme voimiamme koettaa. Kohta ylipuolella oli nimittäin väkevä niva noustavana. Siinä oli jo vähällä tuhokin tulla. Kun näet joki tavattoman pitkien poutien takia oli niin kovin kuiva, ettei miesmuistiin sanottu veden niin vähänä olleen, oli kulku hyvin hankalaa. Arvelimme, sen sijaan kuin edellisenä iltana olimme kolunneet kuivia rantoja pitkin, nyt koettaa keskiväylää. Luulimme, jotta kyllä nousee, kun oikein uskosta työnnetään koko hartiovoimalla. Siinäpä kuitenkin laskumme pettivät. Alussa kyllä nousi hyvästi niinkauvan kuin virta ei kovin vuolasta ollut, mutta kun väylä kävi syvemmäksi ja virran paino aina kovemmaksi, niin — jo herposi käsivarret. Olimme juuri niskalle pääsemäisillämme, kun tohtori, joka oli "keulamiehenä", väsyneesti heitti sauvomen virran valtaan ja puhkuen huudahti: "Nyt en jaksa enään." Eikä siinä sitten auttanut pidätteleminen, kun keula kerran joutui kosken painettavaksi. Alas kiiti vene ja hyvää kyytiä se nyt menikin.