Ollessansa tuossa usein mainitussa metsikössä, rupesi hän ajamaan tupakkaa piippuunsa, mutta sen tehtyänsä huomasi hän, pahaksi onneksensa, ettei hänellä ollutkaan tulta. Tämän seurauksena kysäsi hän ympärillä olevilta eikö keliäkään olisi valkea-neuvoja? Eräs upseeri, joka oli hänestä noin 10 askelta perästä, sanoi itsellänsä olevan, mutta käski kumppanin tulla itse niitä noutamaan (niinkuin upseeri jälkeenpäin oli ilmoittanut: koettaaksensa olisiko tuo kumppani ollut pelkuri). Mies lähti siis, saadaksensa tulta piippuunsa kaupitsemaan henkeänsä kuolemalle, sillä tuskin oli hän noussut seisomaan, ennenkuin taasen alkoi luotia hurjasti vingahdella hänen ympärillänsä; hän teki kuitenkin tehtävänsä ja palasi rauhallisena tupakoiden tilallensa, sinellin liepeissä turkkilaisten tarkk'ampujien antamia muistoja. Täti tekoa älköön suinkaan pidettäkö uhkamielisyytenä, sillä miehessä ei ole sitä luontoa; se osoitti siis ainoasti suomalaisen soturin vankkaa ja rauhaista käytöstä taistelukentälläkin.
Pataljoonamme oikea siipi kulki eteenpäin koko ajan tasankoa pitkin; vasemmalla siivellä oli ensin suojaa tammimetsikössä, mutta päästyänsä siitä ulos kentälle, jolla kuljettiin siten, että juostiin sekaisin eteenpäin noin 10 askelta, jonka jälkeen taasen heittäyttiin pitkäksensä kentälle, ja jossa pidettiin 3 tuuman korkuinen mätäs, taikka korttelin syvyinen syvennys verrattomana suojeluksena. Meidän kaartissamme oli ensimmäisessä ketjurivissä 2:nen ja 3:mas komppania; 1:nen ja 4:jäs komppania oli alussa reservissä, joka nyt ei kuitenkaan ollut samaa kuin olla suojassa tulen takana, päin vastoin tuli luotia sinne ehkä taajemminkin, kuin edessä, sillä turkkilaisten pyssyt kannattivat 3000 askelta. Ei kestänyt kuitenkaan kauvan ennenkuin nekin astuivat ketju-riviin, ja siten oli koko pataljoona tuimimmassa tulessa. Tätä hirmuista kuolon-leikkiä kesti yhtä mittaa kello puoli yhdeksästä kello puoli kuuteen illalla, jonka ajalla suomalaiset olivat osoittaneet lujaa ja lannistamatonta rohkeutta ja miehuutta.
Hämyssä, niinkuin jo ylempänä sanottiin, tuotiin meidänkin pataljoonallemme uusi käsky rynnäkköä tekemään; sotamiehet hiipivät tämän johdosta pimeän suojassa varustuksia kohden ja jo oli muutama aikeessa ruveta kapuamaan varustukselle, kun sen sisästä yht'äkkiä nousi liekkiä ilmaan ja niiden keskellä liehui valkea lippu.
* * * * *
Ajaksi oli nyt teurastus loppunut. Luodit eivät enään suhisseet ruumiilla peitettyä kenttää pitkin, jolla satoja haavoitettuja vielä virui odottaen apua. Verenhohtavana nousi kuu taivaalle, luoden tantereelle kalmaisen valon.
Semmoinen oli Gorni Dubniakin tappelu. — — —
Illalla asettuivat kaikki sotajoukot leiriin entiselle tappokentälle isomman varustuksen ympärille. Täällä näkyi taistelukentän kuva paljaassa todellisuudessaan.
Pitkin, joka taholla oli särjettyjen leikkikalujen lajilla silvottuja ihmis-ruumiita. Monesta rinnasta, avoimesta haavasta juoksee veri. Minne katsotkin, on vastassasi verinen silmä, murrettu pääkallo. Sinä näet maahan painetut, kivussa kammottavaksi tehdyt ihmiskasvot; sen ruumiissa näet usean painetin tekemiä haavoja.
Varustuksen sisässä ja sen ulko-suojuksessa on häviö suurin. Siellä on ruumiita läjässä, toinen toisensa päällä, muserrettuina, verisinä, rikki-ammuttuina. Ulkosuojuksessa oli ainoasti kylmän teräs-aseen tappamia.
Mutta ei ainoasti kuolleita ole sekaisin ja läjissä kentällä. Löytyi haavoitettuja, jotka, viimeisien kärsimisiensä kivussa, kuin eivät saaneet veden-tilkkaa polttavien huultensa kostuttamiseksi, rukoilivat, että ohimenevät olisivat heitä armahtaneet pistämällä painetin heidän rintaansa, mutta tämä oli kuitenkin armeliaisuus, jota oli vaikea osoittaa. — Eläimet olivat seuranneet ihmistä hänen kurjuuteensa. Kokien nousta kahdelle tai kolmelle jääneelle jalallensa, kamppailevat haavoitetut hevoiset, härjät, lampaat ja koiratkin kärsimisiensä kanssa.