Täällä, Tiskissenistä vähäisen matkan päässä saimme levätä seuraavaan aamuun kello 7:mään, jolloin vuorien ylitse 2:sen tarkk'ampujapataljoonan kanssa kiiruhdimme Dolni Komartsin kylää kohden Orhanian ja Filippopolin välisen tien varrella. Meidän piti mainittua kylää ahdistaman, estääksemme viholliselta palausmatkan Slatitsan kylään. Yleisesti arveltiin näin: Koska Tiskissen jo on Wenäläisten vallassa — meidän jälkeemme tuli sinne 9:säs armeija-tivisjoona kenraali Krydener'in johdolla — ei turkkilaisten auta mikään muu kuin antautua vangiksi koko sotavoimallensa. Mutta nyt me olimme "hypänneet ennenkuin ojaa olikaan"; turkkilaiset olivat nimittäin peljästyneinä meidän nopeasta Balkanien ylimenostamme, jonka he olivat pitäneet mahdottomana, käyttäneet hyväksensä yön pimeyden ja tehneet jälkiä. Kello 2 yöllä olivat he ruvenneet täydessä järjestyksessä lähtemään pakoon, (tämä saatiin myöhemmin tietää vangeilta), viimeisenä, ihmeellistä kyllä, trossi ja sen suojana noin 3 pataljoonaa jalkaväkeä. Meidän pataljoona astui tien oikealle puolelle, — 2:nen pataljoona oli vasemmalla — ja levitti ensimmäisen ja toisen komppaniansa jääkäri-ketjulle; kolmas ja neljäs muodostivat varaväen. Yhtämittaa ampuen liikkui ketju eteenpäin. Yhtä aikaa ja samalla tavalla ahdisti 2:nen pataljoona tien vasempaa puolta. Ampumista jatkettiin aina kylän kaduille asti, joilta viimeiset viholliset karkoitettiin painetilla taikka tehtiin vangiksi, loput kokoontuivat mäelle kylän toisella puolen, josta aika vauhtia tekivät pakoa. — Vaikka kyllä huikeasti ponnistettiin, emme saaneet heitä kiinni, vaan saimme tyytyä äskenmainittuihin vankeihin, sekä lisäksi muutamiin sairaihin ja haavoitettuihin, yhteensä noin 130 miestä.

Kun taistelu jo oli loppunut, lähti kaksi alaupseeria, saatuansa luvan mennä ruokaa etsimään, kylälle kävelemään. Näin astuessansa näkivät he hangella vähän matkan päässä mustia pilkkuja; he astuivat lähemmäksi katsomaan ja ihmeeksensä huomasivatkin niiden olevan neljä turkkilaista sotamiestä, jotka heidät nähtyänsä heittivät aseensa pois ja antauivat näille molemmille ihan aseettomille alaupseerille, jotka saatuansa vankiensa pyssyt käsiinsä, heti lähtivät saattamaan saalistansa pataljoonaan. Myös tuli taistelun loputtua kylän väestö pappinensa meitä vastaan tarjoten meille suolaa ja leipää. Pitkin teitä oli turkkilaisten sotilaiden ruumiita, joissa selvästi näkyi kirveen lyömän jälkiä. Luultavastikin nämät haavoitetut sotilas-parat bulgarialaisilta isänniltänsä olivat saaneet passin armon valtakuntaan. Kylä oli hyvin rakennettua. Siellä saimme nyt levätä noin 4 tuntia kello kuuteen; sillä silloin saapui ilmoitus, joka käski meidän palaamaan Tiskisseniin, 10 virstan matka, jonne ehdimme vankinemme kello 10 illalla ja jossa tapasimme prikaatin toiset pataljoonat. Seuraavana yönä ei ollut pitkää lepoaikaa; jo kello 1 yöllä lähdettiin taasen liikkeelle Sofiaa kohden, marssittiin koko yö, aamun sarastaessa levättiin muutama minuutti, kuljettiin taasen koko aamu ja aamupäivä, kunnes puolen päivän aikaan, tammik. 2 päivänä, poikkesimme tieltä vasemmalle eräälle maissi-pellolle ja levitimme 1:nen ja 4:nen komppanian jääkäriketjuun. Meidän lisänämme oli tien vasemmalla puolella 1:nen ja 4:jäs tarkk'ampuja-pataljoona ja meitä vastassa oli 3 pataljoonaa turkkilaista jalkaväkeä sekä 600 tserkessiä. Meidän ketjumme kulki vitkaan, mutta yhtämittaa eteenpäin määräänsä Isker-virran rantaa kohden, tykistön kestittäessä vihollista kranaateilla. Kivääri-tuli kävi yhä vilkkaammaksi, 4:jäs pataljoona oli jo ampunut kaikki patruunansa ja asema jäi vaan samaksi, kunnes preobrasjenin kaartin rykmentti teki hyökkäyksen sen sivuja vastaan, jolloin se jätti kaikki, sytytti kylän ja sillan tuleen ja vetäyi, palausmatkansa estämistä peljäten, Sofiaan päin. Me riensimme heti sammuttamaan siltaa ja se onnistuikin meille, jota vastoin kylässä usea rakennus paloi poroksi. Tämän kylän nimi oli Wratsevna.

Meille ei tullut suurta vahinkoa; 3-4 miestä haavoittui jotenkin vähäpätöisesti, mutta jos vihollisemme olisivat ymmärtäneet oikein käyttää kunnollisia kivääriänsä, olisi vahinko voinut tulla suureksikin, sillä usein tuli luotia melkein yhtä taajaan kuin Gorni Dubniak'issa.

Pataljoona sai saaliiksi ison joukon tappo-karjaa ja hevosia. Seuraavana päivänä jaettiin elukat ja hevosista saatiin tarpeellista lisää kuormastollemme. Yöksi sai prikaatti käskyn mennä Berimiatsan kylään siellä yhtymään kenraali Weljaminov'in kolonnaan ja sen kanssa kiertämään vihollisen asemaa Sofian luona pohjoisesta. Pakkanen oli yhä vieläkin kova ja marssi sentähden öiseen aikaan kiusallinen. Pahaksi onneksi eksyimme vielä oikealta tieltä ja saimme varrota opasta pari tuntia. Väsymys oli yleinen, usea upseerikin, sotamiehistä puhumatta, heittäyi kinokseen ja — nukkui. Vihdoin saapui oppaamme ja me yhdyimme Weljaminov'in kanssa.

Samalla aikaa kuin meidän piti liikkumaan Sofiaa kohden pohjoisesta, piti kenraali Shuvalovin ahdistaman sen rintamaa; mutta vihollinen ei odottanutkaan taistelua, vaan jätti kaiken kiiruin kaupungin ja peräytyi Samakovaan. Tammikuun 4 päivänä aamulla saimme tiedon tästä ja lähdimme kylästä kello 4 j.p.p. Ehtoopäivällä pysähdyttiin kaupungin eteen, kun eivät päällikkömme tietäneet, jos uskaltaisivat viedä meitä kaupunkiin vai ei. Vaikka oli melkoisen kylmä, olimme kuitenkin hyvällä mielellä; useat lauloivat kotimaisia lauluja ja astuivat tahtia — ett'eivät jalat paleltuisi. — Pitkien keskustelujen perästä päätettiin vihdoin laittaa joku ajutantti kenraali Gurkon luo, joka oli tullut kaupunkiin, kysymään häneltä, mitä olisi tehtävä. Hän vastasi, että jos komppanioiden päälliköt rupeisivat edesvastaukseen sotamiesten käytöksestä, ettei mitään epäjärjestystä tulisi, saataisiin mennä kaupunkiin, jossa tiesimme olevan sekä yö-majoja että ruokavaroja yllin kyllin. Tietystikin tähän suostuttiin ja niinpä astuttiin Sofiaan; kuljettiin esikaupungin lävitse, jonka olivat melkein tykkonään jättäneet ja astuimme pian varsinaiseen kaupunkiin. Esikaupungin lävitse marssiessamme paloi eräs talo oikealla puolellamme, ei kuitenkaan kadun vieressä. Siellä oli epäilemättäkin säilytetty patruunia, sillä palon keskeltä vinkui luotia kadun ylitse aimo paukkinalla. Kun kuitenkin tiedettiin mistä se tuli, emme olleet siitä kolmenamme. Tuntuipa oudolta kerran taasen saada astua kivillä laskettuja katuja myöden ja nähdä kunnollisia rakennuksia, joista muutamat heti annettiin meidän käytettäviksemme.

Meidän tätä tehdessämme oli toinen osuus kaartin joukoista puhdistanut turkkilaiset läheisistä kylistä ja niinpä oli Gurko taasenkin tehnyt tehtävänsä, kun oli vallannut varsinaiset Balkanit ja ajanut vihollisen sen lähitienoilta eteläänpäin.

VII.

Sananen Osmanin maasta ja kansasta. Hetket Rumiliassa.

Osmanien valtakunnan perusti Osman v. 1300 jälkeen Krist. synt, ensiksi vähässä Aasiassa, jossa hän valloitti useita maita ja kansoja. V. 1357 saivat Osmanit valtaansa Gallipolin Europan puolella ja v. 1361 valloittivat he Adrianopolin, joka tuli tämän uuden valtakunnan pääkaupungiksi vuoteen 1453, jolloin itärooman valtion perikadon ja Konstantinopolin valtaamisen jälkeen hallitus muutettiin viimeksi mainittuun kaupunkiin. Vähitellen laajensivat he valtakuntansa koko isoksi, kunnes v. 1700 Itävalta niiltä jo otti osan pois. Siitä alkain nousi Wenäjä Osmanien vaarallisimmaksi viholliseksi. Se on vv. 1739, 1774, 1792, 1812, 1829 ja 1856 ottanut heiltä Mustan meren rantamaat Prut virtaan saakka ja useita maanpalstoja saman meren itäpuolella. — —

Koko Turkin valtakunta Aasiassa ja Afrikassa olevat osat siihen luettuina on nyt [ennen rauhan tekoa] lähes 20,000 neliöpenikulmaa, josta Aasian osa on suurin (noin 12,000 neliöpenik.); Europassa oleva osa oli ennen sotaa noin 4,700 neliöpenik.