Muuten pidettiin meistä hyvä hoito ruo'an suhteen. Hyvää keittoruokaa emme olleetkaan saaneet pitkiin aikoihin ja sitä oli nyt yllin kyllin, mutta eipä se juuri monelle maittanut; tuo riivattu meritauti oli oikea kiusan kappale. Loppumatkalla rupesi vesi loppumaan, niin että meitä janon sammuttamisen puolesta pidettiin "puuttu-moonalla."
Iltapuolella huhtikuun 25 päivänä laskettiin ankkuri Odessan satamassa. Vielä maallekin tultuamme tuntui kuin olisi maa keinunut allamme. Pataljoona majoitettiin suureen rakennukseen, jyvä-aitta tai mikä se lie ollut. Seuraavana päivänä pitivät kaupunkilaiset meille kestin, jossa meille annettiin vehnästä, viinaa, olutta, silliä y.m.
Odessaan jätettiin 93 sairasta sotamiestä, joissa peljättiin olevan sota-rutto.
Tästä lähdimme rautatietä myöden rientämään pohjoista kohden. Minne pysähdyimmekin, etenkin Puolasta alkaen, näimme paljon turkkilaisia vankeja, jotka niinkuin puhuttiin paraastaan tekivät puutarhurin tointa. Wenäjän hallitus oli heille laittanut pitkiä, harmaita, sarasta tehtyjä päällystakkia, muuten olivat he kotimaisissa puvuissansa.
Jota enemmän kuljimme kotoa kohden, sitä selvempään huomasimme lähenevämme Pohjolaa. San-Stefanon mehevä vehreys muuttui vähitellen kevääksi, mutta Etelä-Wenäjän keväästä tuli Pietariin tultuamme täysi talvi lumineen ja pakkasineen, ja niin näytti siis aika kulkevan taaksepäin.
Viikon kestävän rautatiematkan perästä saavuimme vihdoinkin Pietariin toukokuun 7 päivänä aikaisin aamulla.
Tultuamme erääsen maneessiin, jossa meille taasen annettiin uudet vaatteet (toinen osa siitä mitä Stefanossa saimme), ruvettiin kaikin kiiruin valmistamaan itsiämme siihen paraatiin, jonka H. M:tinsa Keisari piti pataljoonalla. Kiitettyänsä pataljoonaa osanotosta tässä nyt loppuneessa sodassa koroitti Hänen Majesteettinsa Suomen tarkk'ampujapataljoonan vanhan kaartin arvoon.
Kun toisen päivän aamuna tulimme Suomen asemahuoneelle, olivat Pietarissa asuvaiset kansalaisemme panneet meille toimeen kemut, joita nautittuamme lähdimme höyryjunassa kiitämään kotoamme kohden. Matka Suomen lävitse oli pelkkää riemu-kulkua.
Wiipuriin tullessamme oli ääretön väkijoukko kokoontunut asemahuoneen eteen. Niinpian kuin juna pysähtyi asemalle, tervehdittiin meitä suomen-kielisellä puheella, jota seurasi soiton kaikuessa vilkas hurraaminen. Niinpian kuin pataljoonan ensi rivi astui torille väkijoukon näkyviin, kaikui sitä vastaan ilmaa vapisuttava, ponneton eläköön-huuto. Torilla oli pitkiä pöytiä, joilta miehistö sai nauttia "tämän mailman hyvyyttä" piirakkojen, voileipien, viinan ja oluen muodossa.
Wiipurin naiset seppelöitsivät lippumme laakerilla. Upseerille pidettiin ensi luokan odotussalissa uhaalliset kemut, joissa pidettiin niin innokkaasti puheita, että yksi puhuja astui asemahuoneen eteiselle ja huusi jo kulkevan junan perään sanojansa; mutta juna meni ihmisjoukon hurratessa menoansa ja tuo puhujaparka sai perästäkin lopettaa puheensa kesken.