Onko Lönnrot muuntanut runoja ja pannut niihin omiansa, tahi mitä muuta tehnyt sitä varten, että ne saivat sen muodon ja asun, jossa hän antoi ne ulos? Ne kielelliset seikat, joissa hän niitä toimittessaan on poikennut niiden äitinkielestä s.o. itä-Suomen murteesta, ovat niin tunnetut, ett'ei niitä tarvinne tässä mainitakaan. Hänen kielelliset muunnoksensa ovat vaan äänteellisiä tahi pikemmin vaan oikokirjoituksellisia, ja niillä on hän ainoastaan tarkoittanut likentää runojen ulkoasua meidän kirjakielemme puoleen, jonka tarkoituksen onkin hyvin onnellisesti saavuttanut. Tästä asiasta ei siis ole sen enempää puhumista. Samoin ei siitäkään, mitä Lönnrot on tehnyt lyyrillisten runojen asuun, sillä päivän selvää on, ett'ei toimittaja niitä varten tarvinnut tehdä mitään muuta kuin ne ainettensa mukaan järjestää. Toista on Lönnrotin suhde epillisiin runoihin eli Kalevalaan, ja kysymys kuuluu, selvään ja suoraan lausuttuna: mikä on Kalevalassa alkuperäistä, mikä Lönnrotin tekemää? Alkuperäistä ovat kaikki säkeet. Ne säkeet — paitse alkuja sellaisia kuin: "Sanoi vanha Wäinämöinen", "Siitä lieto Lemminkäinen" j.m.s. — jotka Lönnrot tahi jo ehkä joku runonkerääjä on runoihin pannut omatekoista, voipi tuntija heti eroittaa oikeiden runonlaulajien laulamista. Säkeet siis ovat kansan laulamat; muu kaikki on Lönnrotin tekoa, s.o. se järjestys, jossa säkeet nyt ovat, on hänen päästänsä lähtenyt. Tämä lausuma ymmärrettäköön kumminkin oikein. Kalevalassa on pitkiä jonoja runoa, joista toimittaja on päässyt sillä vaivalla vaan, että on monilukuisista toisinnoista yhteenasettanut parahimmat paikat. Tämmöisiä ovat kaikki loitsurunot, häälaulut ja lyyrilliset kohdat. Suurempi ja vaikeampi sitä vastaan oli työ itse kertomarunoissa. Niissä piti kertomus useinkin "kutoa yhteen" lukemattomista pienistä laulunsuikaleista, ja sen juonne, eri laulajien toinen toisestansa eroavia, monesti ristiriitaisuudessa olevia ilmiantoja punniten, asettaa siihen suuntaan, joka kokonaisen suhteen toimittajasta näytti parhaalta. Täten syntyivät ne suuren epoksen osat, joita me kutsumme episodeiksi, eli ne vähäis-epokset joissa ainoastaan yksi tapaus tahi yksi sankari on kertomalaulun esineenä. Taikka oikeastaan ei ne syntyneet, vaan syntyivät uudestaan, s.o. tulivat lukemattomista palasista liitetyiksi yhteen siksi kokonaiseksi, jona kansa ne oli sekä käsittänyt että laulanutkin, ennenkuin se aikojen kuluessa oli hajonnut. Lönnrotin toimesta runojen entiselleen kokoon-panemisessa sallittakoon minun käyttää vertausta toisen taiteen alalta. Lönnrot menetteli siinä niinkuin taideniekka, joka on löytänyt kalliita muinais-aikaisia mosaiikki-teoksia, jotka vaan paikka paikoin ovat eheänä, mutta enimmältään makaavat rikkilyötyinä pirstaleina tahi alkuperäisinä napukoinansa hänen jalkainsa edessä. Taideniekka tuntee itsessänsä halun ja kyvyn näiden taideteosten entisellensä laittamiseen; hän keksii itsekunkin alkuperäisen luonnoksen sekä piirteet; ja nyt rupee hän palasista ja napukoista eheätä, kokonaista tekemään eikä herkeä tästä yrityksestä, ennenkuin kuva on valmis.

Tällaisia uudesta-tehtyjä yksityisiä mosaiikki-teoksia ovat nykyisen Kalevalan episodit. Ja nämät eli vähäis-epokset ovat ne ainoat lauluteokset, joita paraimmat runonlaulajat näyttävät pitäneen yksinä kokonaisina. Tämän suuremmasta kokonaisuudesta ei heillä näy mitään aavistusta olleen. Vähäis-eposten kokoonpaneminen suuremmaksi kokonaiseksi s.o. nykyiseksi Kalevalaksi on yksistään ja kokonansa Lönnrotin tekoa. Tässä ei ole tilaisuutta ruveta punnitsemaan sitä, oliko tämä kokoonpano tarpeellinen ja epilliselle runoudelle eduksi, vai ei. Minä puolestani pitäisin vähäis-epoksista semmoisinansa yhtä paljon kuin Kalevalastakin, mutta tiedän myös, ett'ei tämä ole enemmistön mielipide. Eikä voitanekaan kieltää, ett'ei Kalevala nykyisessä muodossaan olisi yhtä yhtenäinen epos kuin moni muu tämän nimellinen tuote, ja meidän täytyy ihmetellä sitä paljasta taiteellista vaistoa, jonka johdolla Lönnrot on liittänyt vähäis-epokset yhteen. Sillä kaikeksi onneksi olivat esteetilliset teoriat hänelle ihan tuntemattomat.

Tämä viimeksi mainittu seikka on suuresta arvosta, silloin kuin tulee vastata kysymykseen: millä oikeudella ryhtyi Lönnrot ensinkin yksityisten runojen sekä vähäis-eposten yhteenkutomiseen ja sitten vielä tuohon paljoa rohkeampaan näiden kansan haaveksimien eposten sovittelemiseen yhdeksi, suureksi epos-teokseksi?

Tämän kysymyksen edessä on moni Kalevalan ja Lönnrotin ystävä vavissut, mutta ei koskaan Lönnrot itse. Ajatuksensa tästä asiasta on hän lausunut eräässä ruotsinkielisessä kirjoituksessa (1849 vuoden Litterarurbladissa, s. 16) Kalevalan toisesta laitoksesta, josta tähän suomennan pääkohdan. "Sitä järjestystä", sanoo hän, "jossa runonlaulajat itse laulavat runojansa, ei voi jättää aivan huomioon ottamatta, vaikka minä sille en anna kovin suurta arvoa, koska he siinä niin paljon poikkeavat toinen toisestansa. Juuri tämä eroavaisuus, että runojen järjestys eri laulajilla oli erilainen, ja kuin monikertainen samain runojen kirjaanpano eri laulajilta osoitti, että he useimmiten lauloivat niitä kaksi tahi useampiakin jonkunlaisessa järjestyksessä, mikä missäkin, vahvisti minussa sen jo ennen saamani mielipiteen, että kaikki tämänlaatuiset runot ehkä voitaisiin panna yhteyteen keskenänsä. Minä en voinut pitää enemmän toisen kuin toisenkaan laulajan järjestystä alkuperäisenä; selitin vaan järjestyksen tulevan ihmisen synnynnäisestä halusta saattaa tietonsa jonkunlaiseen reilaan, ja eroavaisuudet laulajain kesken riippuvaksi heidän erilaisista luonteistansa. Vihdoin kuin ei yksikään yksityinen laulaja runontiedossa enää vetänyt vertoja minulle, arvelin minä itselläni olevan saman oikeuden, jonka luullakseni usein laulaja omistaa itsellensä, nim. saada järjestää runot sen mukaan, kuin ne parahiten sopivat toinen toisensa kanssa yhteen, taikka runon sanoilla

Itse loime loitsiaksi,
Laikahtime laulajaksi

s.o. minä pidin itseäni yhtä hyvänä laulajana kuin hekin."[4]

Tässä on yhtä selvä kuin ratkaiseva vastaus kysymykseen, millä oikeudella Lönnrot kutoi Kalevalan osat yhteen ja sitten liitti nämät osat kokoon. Hän asettui tavallisten runonlaulajien rinnalle; ja tämä oli varsin oikein. Hän oli mielen yksinkertaisuudessa tahi, niin sanoakseni, henkisessä viattomuudessa heidän vertaisensa; esteetilliset edellyttämykset eivät haitanneet häntä enemmän kuin heitäkään. Hän tosin ei ollut tuottelias runonteossa. Mutta tämäkin oli hyväksi, sillä näin hän ei joutunut kiusaukseen panna omatekoista runoihin eikä tullut epäluulon alaiseksi tämmöisestä panemisesta. Mutta toisannepäin oli hänellä runojen suhteen yhtä herkkä nautintotunne ja yhtä hieno kauneudenaisti kuin parahimmilla runonlaulajilla. Ja tämän lisäksi oli hänellä hallussansa, ja vieläpä kirjoitettuna, paljoa enämpi runoja kuin yhdelläkään muulla runontuntijalla. Täydellä oikeudella otti hän siis, hänkin, asettaaksensa runoja jonkinlaiseen järjestykseen, ja tämän yrityksen tuote on Kalevala! Meillä kaikilla on sama oikeus. Me voimme hajoittaa Kalevalan vähäis-epoksiksi ja purkaa mielin määrin sen yksityisiä paikkoja. Ainoastaan Marsyaan ja Zoilon haamut voivat meitä tämmöisestä yrityksestä varoittaa!

Kalevalan ilmautuminen ei alussa näytä vaikuttaneen mitään innostusta tahi suurempaa henkistä liikahdusta. Maamme sivistyneessä kansanluokassa oli silloin vielä varsin vähä semmoisia, jotka olisivat hyvästi osanneet Suomen kieltä, ja ainoastaan tällaiset voivat Kalevalata lukea nautinnolla. Että meidän sivistyneissä oli niitäkin, jotka pitivät runojen kokoonpanemista yhdeksi epokseksi tyhmänrohkeana ja naurettavana yrityksenä, on tietty. Vasta sitten kuin Castrénin, aikuiseksensa hyvästi onnistunut, ruotsalainen käännös v. 1841 tuli ulos, kykenivät useammat täällä kotona ja uteliaat ulkopuolellakin Suomea sitä lukemaan. Tämän käännöksen nojassa teki Rob. Tengström täällä kotona ensimmäisen kokeen Kalevalan aatteelliseen käsitykseen ja lausui kirjoituksessansa "Kalevalasta" (Fosterl. Album I, v. 1845) aatteita, joilla nytkin vielä on arvonsa, muun muassa jo senkin, että taistelu Sammosta on se sankarityö, jota tässä epoksessa lauletaan ja joka sen oikea keskus on. Castrénin käännöksestä tuli J. Grimm'ikin sen tuntemaan. Hän kirjoitti siitä pitkän esityksen ja arvostelun (Hoefer'in ulosantamassa "Zeitschrift für die Wissenschaft der Sprache" B. I, v. 1846), joka täällä meillä sitten käännettiin ruotsiksi (Fosterl. Album II). Hänen mahtava lausumansa asetti Kalevalan sille sijalle muiden parasten kansaneposten joukossa, jolla sen asema sittemmin on vaan vahvistunut. Sama jalo tietäjä on myös ensimmäinen oppinut, joka meidän sananlaskuille antoi oikean arvon.

* * * * *

Lönnrot oli silloin, kuin hän sai Arvoitukset s.o. viimeisen noita suuria kansan suusta korjaamiansa kirjallisuus-kappaleita ulos, vasta 42 vuoden vanha. Hän olisi tällöin jo voinut kuolla, tahi olisi hän voinut panna kätensä ristiin ja heittäytyä lepäämään, ja olisi kumminkin ollut ansiotyön suorittanut, jonkalaista ei yksikään Suomen mies vielä ole tehnyt. Kaikeksi onneksi ei hän kuollut, eikä myöskään pannut käsiänsä ristiin. Hänelle oli vielä suotu verrattoman pitkä työaika siihen asti eletyn ijän lisäksi, ja siitäkin työstä, jonka hän suoritti tällä elämänsä toisella puoliskolla, olisi kyllä tavallisen kirjoittajan koko elinajallansa tekemäksi.