Onnellista oli se Lönnrotille, mutta vielä onnellisempaa suomalaiselle kirjallisuudelle, että hän tähän aikaan eli vuoden 1844 alusta sai virkavapauden, ei vähemmäksi kuin viideksi vuodeksi, ja vieläpä semmoisen virkavapauden, jonka ajalla hän sai nauttia koko palkkansa ja sijaisen palkkio maksettiin erittäin valtionvaroista. Hallituskin oli siis huomainnut hänen toimintonsa vähintäänkin "hyödylliseksi".

Nytkös hän työhön ja matkoille! Jo vv. 1836-1837 oli hän ensi kerran koskettanut Lapin kielen alaa. Vv. 1841-1842 matkusteli hän Castrénin kanssa yhdessä kaikki Lapit läpi aina Arkangeliin asti, jossa hän erosi matkakumppalistansa, eikä sitten sen kovemmin näillä ilmoilla enää nähnyt häntä.[5] Lönnrot poikkesi sieltä eteläänpäin ja oleskeli viimeksi mainitun vuoden kesän Wepsäläisten maassa Aunuksen läänissä. Nyt tuon pitkän virkavapauden saatuansa läksi hän Inkeriin, Wiroon ja Liivinmaalle, jolla matkalla hänen tietonsa ja näköpiirinsä arvaten suuresti laajeni. Näiden matkojen hedelminä antoi hän ulos eri ajoilla Wepsän kielestä ja Inarin Lapin murteesta arvokkaita tutkimuksia, joita tässä ei ole tilaisuus enemmältä arvostella. Sitä ennen oli hän Suomi-kirjassa julaissut pitkän ja syvällisen tutkimuksen meidän omasta kielestä, jossa hän sekä äänneopin alalta että sanojen taivutuksesta tuopi esiin joukon uusia havainnoita, jotka heti tulivat kirjakielelle eduksi ja sittemmin ovat joutuneet kielioppi-kirjoihin. Lönnrotin muut ansiot ovat ikään kuin häijäisseet hänen ansioitansa kielimiehenä. Muiden suomalaisten kielentutkijain rinnalla, ennen Castrénia, on hänen paikkansa niin korkealla, ett'eivät nämät likimaillenkaan vedä hänelle vertoja. Hänen kielitietonsa perustuivat vanhoille latinan ja kreikan kieliopeille, jotka kielet hän tunsi perusteellisesti. Vanhempana tuli hän tuntemaan yleisen kielitieteenkin mietelmiä saksalaisen Beckerin kirjoittamasta, yhteen aikaan suuressa arvossa olleesta "Organism der Sprache" ja Diesenbachin teoksista. Tämän lisäksi tulivat nuo vastamainitut länsisuomalaiset sukukielet, jotka hän tunsi kaikki varsin hyvästi. Saksaa ja venäjätä sekä puhui että kirjoitti hän keski-ijällänsä, vaikka ei virheettömästi. Hänen edellistensä Suomen kielen tutkijain näköpiiri oli paljoa supeampi.

Lönnrotin kielitieteellisyyden puheina ollessa maininnen myöskin yhdellä tielläni hänen Sanakirjansa, joka tosin tuli ulos paljoa myöhemmin, mutta johon hän teki työtä luultavasti aina Kajaaniin muuttamisestansa asti. Runojen, koillis-Suomen ja Wenäjän Karjalan sanasto, joka muulle Suomelle suureksi osaksi oli outoa ja jota siis ei Renvallin muuten kyllä oivallisessa sanakirjassa löytynyt, lienee sekä kehoittanut että kiirehtänyt häntä tähän työhön. Sanakirja olikin niin aikaiseen kuin v. 1849 jo niin valmis, että hän silloin aikoi ruveta sitä painattamaan (kirje Rabbelle 1849 24/3). Vahinko olisi ollut suuri, jos tämä aikomus olisi toteutunut, sillä epäilemättä lisäytyi sanoja sitä enemmän, kuta kauemmin teos oli hänellä kätten alla. Ei hän sitä kuitenkaan koskaan saanut mielensä mukaiseksi. Sanavarojen paljous pakoitti hänet sen teossa käyttämään syrjäisten apua, ja näillä arvattavasti ei ollut sitä tietoa ja taitoa, jota tämmöiseen työhön tarvitaan. Lönnrot itse ei pitänytkään tätä teosta muuna kuin ainekokouksena, josta vastainen tekijä voisi muodostaa oikean ja säännöllisen sanakirjan.

Kalevalan uudesta-laittamisen aate oli luultavasti jo alussa 5:ttä vuosikymmentä syntynyt Lönnrotin mielessä. Uusia epillisten runojen katkelmia oli vähän väliä ilmautunut, ja sitten kuin ylioppilas D.E.D. Europaeus vuodelta 1845 Kajaanista käsin rupesi matkustelemaan runonkeruulla ja ulotutti matkansa aina Äänisjärvelle ja Wienanlahteen asti, tuli kokonaisia aarteita vielä ilmi, muun muassa myöskin koko Kullervo-epos. Muitakin runonkerääjiä oli liikkeessä, joiden matkat, samoin kuin Europaeuksenkin, Suom. Kirjallisuuden Seura, nyt varakkaammaksi tultuansa, enimmäksi osaksi kustansi. Ei näidenkään saaliit olleet vähäiset. Lönnrot itse voi rauhassa istua Kajaanissa ja kutoa ja järjestää kokoon, mitä hänelle nuoremmat lähettivät. Keväällä v. 1849 sai hän kaikki valmiiksi ja samana vuonna tuli uudennettu Kalevala ulos. Sen edut vanhan laitoksen rinnalla ovat niin tunnetut, ett'ei niistä tarvitsisi tässä puhua, jos aikakin ja tilaisuus sen sallisivat.

Yhdessä Kalevalan kanssa mainitsen Loitsurunotkin. Tämmöisiä oli kokoutunut niin paljo, ett'eivät ne kaikki mahtuneet Kalevalaan. Ne olivat erittäin toimitettavat, ja kaikeksi onneksi kerkesi Lönnrot senkin tehdä, vaikka vasta vanhoilla päivillänsä. Loitsemisesta ja sillä parantamisesta oli hän jo kauan sitä ennen lausunut ajatuksensa; sen teki hän lääketieteen-tohtorin väitöksessänsä "Om Finnarnes magiska medicin" ("Suomalaisten loitsu-lääkityksestä") v. 1832, jonka hän uudestaan tehtynä kymmentä vuotta myöhemmin julkasi Suomen Lääkäriseuran kirjoissa. Loitseminen vanhempaan aikaan, ja vielä noin 40 vuotta takaperin Wenäjän Karjalassa, ei ollut sitä turhanpäiväistä sopotusta ja taijantekoa, jolla kuljeksivat puoskarit, salvajat ja mustalaiset nyt pettävät herkkäuskoista kansaa. Loitsija oli "tietäjä", oikea schamani, paikkakunnan älykkäimpiä miehiä ja siveellisesti korkealla kannalla seisova. Tunnettu on, että arvossa pidetyn lääkärin samoin kuin sielunpaimenenkin paljas mies henkisesti, sairaan mielen kautta, vaikuttaa hänen ruumiilliseen tautiinsakin. Loitsija oli sekä lääkäri että papintapainen. Jo olennollansa vaikutti hän edullisesti sairaasen, joka hänessä näki itseänsä jalomman ihmisen. Kuin tämän lisäksi tuli "haltioissa" lausutut sanat, jotka runouden innostuksella ja runopuvullisesti viehättävässä muodossa paljastivat taudin syyt eli "synnyn" ja sitten häätivät sitä sairaasta pois, niin on arvattava, että tämä henkisesti rauhoittui, ja se taas voi monestikin vähentää ruumiinkin kipua, esim. kuumeessa. Silminnähtävästi on monessakin loitsurunossa tämä juuri tarkoituksena. Kuin esim. "tulen sanoissa" pitkä säesarja läpeensä puhutaan hyystä ja jäästä, niin löyhähtelee niistä ikäänkuin kylmää sairaan päälle ja tämän, ehkä vaan henkisesti, tunteminen jäähdyttää ruumistakin. — Tähän suuntaan on Lönnrotin mielipide loitsulla parantamisesta, ja jokainen, joka vaan on nähnyt oikean tietäjän loitsevan, myöntää mielellään, että Lönnrotin ajatus on oikea.

Virkavapauden ihanat päivät päättyivät joulukuun viimeiseen päivään v. 1848. Tällä ajalla oli hän saanut Kalevalan toisen laitoksen melkein ihan valmiiksi ja sanakirjan likelle painokuntoista asua, tutkinut sukukieliä Suomen lahden eteläpuolella sekä ulosantanut Paavo Korhosen runot ja erään ruotsalais-suomalais-saksalaisen kielikirjan (tulkin). Käsikirjoituksena oli myöskin valmiina "Lukemisto"-niminen teos, joka oli oleva jonkunlainen antologia suomalaisesta kirjallisuudesta, vaan jonka painattamis-puuhat sitten keskeytyivät. Mutta täten Lönnrot ei vielä ollut likimaillenkaan tehnyt kaikkea, mitä oli aikonut; hän toivoi vielä voivansa, suomalais-ruotsalaisen sanakirjan valmiiksi saatuansa, tehdä ruotsalais-suomalaisenkin sanakirjan, täydellisen suomalaisen mytologian, vertailevan kieliopin Suomen, Wiron, Wepsän ja Lapin kielistä y.m. Samalla oli hän vierautunut lääkärin virkaan kuuluvista toimista. Asian näin ollen otti hän rohkean askeleen. Hän lähetti asian-omaiseen paikkaan hakemuksen, jossa hän pyytää, että hänelle annettaisiin ero virasta ja samalla myöskin sellainen elinkautinen eläkeraha, että hän häiriytymättä voisi teeskellä noita vastamainittuja teoksia. Tälle hakemukselle antoi lääkintölaitoksen päällikkö lämpimän puoltamuksen ja keisarillinen senaatti ehdotteli myöskin sen myöntämistä, mutta korkeimmasta paikasta tuli kieltävä vastaus, joka näkyy perustuneen kenraali-kuvernöörin esitykseen asiasta.[6]

Tämä vastoinkäyminen mahtoi kyllä aluksi karvastella Lönnrotin mieltä, mutta pian lienee hän kuitenkin lohtunut, olletikin kuin lääkintölaitoksen päällikkö näyttää omin neuvoinsa antaneen hänelle lyhemmän virkavapauden, sillä muuten ei hän tällöin olisi voinut olla Laukossa, jossa hän päätti Kalevala-työn ja josta lähetti käsikirjoituksen tänne. Saatuansa tämän suuren teoksen käsistänsä, hengähti hän vähän, ajatteli vähän omaakin tilaansa ja huomasi, kuinka yksitoikkoinen ja sulotoin hänen elämänsä oli, hänen näin yksinänsä eläessään. Sanalla sanoen, hän päätti naida ja jo heinäkuussa samana vuonna toi hän nuorikon Oulusta kotoonsa.[7] Muutenkin vahvisti hän itsellensä vakavamman kodon sillä tavoin, että osti Kajaanissa talonpaikan, johon rakensi pulskat huoneukset. Seuraavana keväänä syntyi hänelle Eliaksen päivänä poika, jolle tietysti annettiin tämä nimi, mutta josta isän suureksi suruksi ei tullut pitkä-ikäistä.

Uudessa ja mukavassa kodossansa Kajaanissa ei hän kuitenkaan saanut olla kuin muutamia vuosia. Siihen aikaan toteutui näet viimeinkin se kauan eleillä ollut toivomus, että Yliopistoon saataisiin Suomen kieltä varten erityinen professorinvirka. Se päivä, jolloin Keisarin Majesteetti antoi suostumuksensa tämmöisen viran säätämiseen, oli 22 p. Maalisk. v. 1850. Syyt tähän olivat enemmän käytännöllisiä kuin tieteen edistystä puoltavia. Vuoden 1841 kouluasetus oli nim. määrännyt kouluissa opittavien aineiden joukkoon suomenkin, mutta heti nousi valitus siitä, ett'ei löytynyt opettajia, jotka olisivat tieteellisesti kyenneet opettamaan tätä kieltä. Sen ohessa oli kirkollisenkin hallinnon puolelta hallitukselle tullut valituksia siitä, että papistoon tuli paljo suomen osaamattomia nuoria miehiä, joista ei voinut olla opettajiksi kansalle. Hallitus halusi auttaa nämät puutteet siten, että määrättäisiin useampia stipendiumeja Suomen kielen oppimisen kehoittamiseksi, ja kääntyi tällä mielellä Yliopiston konsistorin puoleen. Tämä katsoi (v. 1847) professorinviran säätämisen parhaaksi keinoksi mainittujen puutteiden poistamiseen, ja tästä seurasi tuo edellämainittu keisarillinen päätös. Kohta sen tietyksi tultua kysyi ystävä Rabbe Lönnrotilta, aikoiko hän hakea kohta avonaiseksi ilmoitettavata Suomen kielen Professorin virkaa. Hän vastaa kieltävästi ja sanoo kehoittaneensa Castrénia hakemaan tätä virkaa, lisäten että hän pitää siihen itseänsä sopivampina Castrénia, v. Beckeriä, Aleks. Ingmania, Akianderia ja Kellgreniä, ja sitten vasta, jos ei yksikään näistä tahtoisi virkaan ruveta, suostuisi hän sitä hakemaan. Eräässä toisessa kirjeessä lausuu hän tämän samaisen asian johdosta muun muassa: crede mihi, bene qui latuit, bene vixit (usko minua, joka on hyvästi pysynyt alhaisessa tilassa, on onnellisesti elänyt). Castrén haki ja sai viran, ja tästä ei ollut kukaan iloisempi kuin Lönnrot, joka näin sai jäädä Kajaanin Tusculanumiinsa entiselleen. Mutta tämä hänen ilonsa ei kestänyt kauan. Hänen ja koko Suomen suureksi suruksi kuoli Castrén, yhden ainokaisen vuoden oltuansa professorina. Nyt kääntyivät kaikkein silmät Lönnrotin puoleen. Hän taas toivoi v. Beckerin tahi jonkun muun hakevan virkaa, mutta kuin tätä ei tapahtunut ja kuin muiden kehoitusten ohessa ylioppilaatkin Lönnrotille tehdyssä adressissa, jonka edusmiehet kaikista osakunnista olivat allekirjoittaneet — o niitä hyvän sovun aikoja! — anomalla anoivat hänen muuttamaan tänne, painui vaaka tieteen eduksi ja Lönnrot lähetti hakemuksen sisään. Vasta keväällä v. 1854 asetettiin hän säännöllisesti virkaan, joka sitten oli hänen hallussansa 8 vuotta. Tärkeimpänä luento-aineenansa piti hän, niinkuin luonnollista olikin Kalevalan, jota hän esitti kahdella luentotunnilla viikossa, kaiken aikaa, jonka hän oli virassa. Hän käänsi tekstin ruotsiksi ja antoi tämän lisäksi niin laveita selityksiä, ett'ei kerinnyt enemmän kuin 10 runoa lukuvuodessa. Toisilla kahdella tunnilla oli hänellä aineina eräsnä vuonna suomen kielioppi, toisena taas suomalainen mytologia; ensi vuonna käänsi hän näillä tunnilla muutamia epistolia alkukielestä suomeksi. Enimmin kuitenkin esitti hän luentojensa toisena aineena uusien oppisanojen sepittämistä eri tieteissä. Tällöin syntyivät tuo mestarillinen terminologia kasviopissa, hänen kääntäessään Hartmanin Floraa, tällöin monilukuiset oppisanat oikeustieteen, kieliopin ja muilla aloilla. Tätä ennen oli hän tehnyt oppisanoja runousoppia ja luvunlaskua varten; vanhempana auttoi hän tässä katsannossa myöskin metsätiedettä. — Tutkinnonpitäjänä oli hän lempeä ja vähän vaativa, ehkä liiaksikin. Konsistorin jäsenyys ei häntä huvittanut, vaikka hän ei laiminlyönyt tämän viraston kokouksia.

Lönnrotin työnteon-voima ja hänen teostensa sekä paljous että laajuus ovat kyllä ihmettelyn arvoiset, vaikka ne kuitenkin voipi selittää, ken tuntee ne ehdot ja olot, joilla ja joissa hän sai tehdä työtänsä. Luontaisesti oli hänellä erinomaisen terve ruumis. Vuoteen omana hän tuskin lienee ollut koskaan muuttoin kuin neljätoista vuotta takaperin, jolloin hän taittoi jalkansa,[8] ja viimein kuolinvuoteellansa. Tätä raitista ruumista koki hän harjoittamallakin pitää hyvässä kunnossa. Nuorena ja keski-ijällänsä oli hän hyvin ahkera kylmän veden kylpijä; talvella hän hiihteli paljon, kesällä taas teki jalkamatkoja ja souti mielellään. Tänne muutettuansa oli hän ahkera voimistelija ja saavutti tässä semmoisen taidon, että hän vielä viimeisenä vuonnansa professorina tankoa myöten kapusi ylös meidän voimistelusalin korkean kumun lakeen. Tämän ohessa oli hän kohtuullinen ruuvissa ja juomissa, vaikka ei suinkaan hyvän aterian ja hyvän lasin vihaaja. Ainoa nautintoaine, jota hän rakasti tavallista enemmän, oli kahvi; sitä voi hän juoda koska hyvänsä ja milt'ei kuinka paljon tahansa; ei missään tarjottu parempaa kahvia kuin hänen kodissansa. Ruumiin puolesta oli hän siis mitä parahimmin varustettu työntekijäksi. Edullinen oli hänen virkansakin työnteolle. Siihen aikaan, jolloin hän oli piirilääkärinä Kajaanissa, elivät ja kuolivat ihmiset, ainakin siinä seudussa, enimmästi ilman lääkärin avutta. Eikä hänkään erittäin kehoittanut heitä sitä häneltänsä hakemaan, vaikka hän kyllä oli valmis lähtemään sairaan luokse, kuin pyydettiin. Ainoastaan viralliset matkat ottivat aikaa, olletikin niin teittömässä maassa kuin Kajaanin piiri siihen aikaan oli. Mutta vapaatakin aikaa jäi kuitenkin paljo, tehdä sitä työtä, jota hän enimmin rakasti. Tämän lisäksi tulivat monet pienemmät virkavapaudet, joita lääkintö-laitoksen päällikkö ei väsynyt hänelle antamasta, ja se pitkä viiden vuoden virkavapaus vv. 1844-1848, jolla hallitus niin tuntuvasti edisti Kalevalan toisen laitoksen ja muidenkin hänen teostensa joutumista. Hänen pitkä ikänsä on myös otettava lukuun, kuin on kysymys hänen tekemänsä työn paljoudesta, sillä sen kautta tuli hänen työkautensa melkein toista vertaa pitemmäksi kuin tavallisen ijän eläneiden kirjoittajain. Mutta oli hänellä itsellänsäkin paljo ansiota paljosta kerkeämisestänsä. Itse sanoi hän tämän syyksi sitä, ett'ei hän sekautunut päivän kysymyksiin eikä ryhtynyt mihinkään hänen työstänsä syrjässä oleviin toimiin tahi puuhiin. Ajasta otti hän myös tarkan vaarin. Piirilääkärinä ollessansa piti hän matkoillansakin aina jonkun työn kanssansa. Jos kestikievarissa tuli odottaa hevoista, tahi soutajia venematka-paikoilla ei ollut saapuvilla, tahi jos paha ilma keskeytti matkanteon, aukasi hän laukkunsa ja rupesi kirjoittamaan. Näin ei keskeytys tullut ikäväksi, työkin edistyi aina jonkun askeleen eteenpäin ja lausuma nulla dies sine linea (ei yhtään päivää piirtoa tekemättä), jota hän koki noudattaa, tuli toteutetuksi. Tämmöistä matkatyötä on esim. Kantelettaren 3:n osan esipuhe, joka on annettu "Matkalla Sotkamon pitäjässä" silloin ja silloin.

* * * * *