Lönnrotin ansiot Suomen kielen edesauttamisesta ovat useinkin tulleet väärin ymmärretyiksi, taikka, toisin sanoen, hänelle ovat muutamat lukeneet ansioita vääriltä kohdin, samalla kuin hänen oikeita ansioitansa ei ole kyllin korkeiksi arvattu. Suurin hänen ansionsa on Kalevalan luominen (jos minäkin kerran rohjennen käyttää tätä sanaa inhimillisistä toimista). Sitä likinnä on muiden runojen ja sananlaskujen ilmisaattaminen. Näihin teoksiin, Kalevalaan ja vanhoihin runoihin ylipään, perustuu Suomen nykyinen ja vastainen taiderunous; ja vielä enemmänkin: niihin ja sananlaskuihin perustun kaikki korkeampi kirjallisuus tällä kielellä. Runoista ja sananlaskuista rikastui näet kirjakieli tuhansilla uusilla sanoilla ja lauseenparsilla, jotka useinkin ovat korkeamman siveyden ja jalompien tunteiden onnistuneita lausuimia kuin mitä olisi saattanut aavistaakaan tällä kielellä voitavan lausua. Tämmöisiä sanoja ja lauseenparsia, jotka vanhemmalle kirjallisuudelle olivat tuntemattomat, on nyt jokaisen sivistyneen Suomalaisen huulilla ja kynässä, olkoonpa hän sitten syntyjäänkin minkä murteen alalta tahansa. Runoista ja sananlaskuista rikastui kirjakieli myöskin siihen asti tuntemattomilla taivutusmuodoilla, joiden käyttäminen on meille tullut niin tarpeeksi, että me pitäisimme niiden katoamista, jos tämä olisi mahdollinen, suurimpana kansallisena vahinkona. Tämmöisten, n.k. itäsuomalaisten, muotojen käytännön joudutti se seikka yleiseksi, että Lönnrot kielitieteellisissä tutkimuksissa järjesti ja selitti kieliopillisesti kielen taivutusmuodot, niiden seassa nämät oudotkin (Suomi-nimisessä kirjassa ruotsin kielellä). Suuren avun teki hän myöskin tämän kielen käyttämiselle tieteellisissä esityksissä niillä oppisanoilla, joita sepitsemään hän, olletikin vanhemmalla ijällänsä, oli mestari.[9] Tämä kaikki on kielemme viljelyksen kohdassa Lönnrotin ansiota. Mutta suomalaisen proosan "isäksi" en minä häntä kuitenkaan tahtoisi sanoa. Sillä kielen suorastaan käyttämisessä ajatusten ja tunteiden pukuna, olipa tämä sitten proosaa tahi runoa, ei Lönnrot — paitse virrenseppyydessä, josta jäljempänä enemmän — jättänyt jälkeensä käsialoja, joita voisi sanoa esikuvallisiksi. Tämä ei voinut tapahtua jo vaan siitä syystä, että hänellä runolliseen tuotteliaisuuteen (paitse virrentekoon) ei ollut kylliksi taipumusta, ja että hän proosallistakin itsenäisesti tuotti varsin vähän, vähän ainakin semmoista, jossa esityksen ylhäisyys, alkuperäisyys ja viehättäväisyys olisivat enemmälti tulleet kysymykseen. Kuitenkin on Lönnrotin ansioksi proosan suhteen vielä sanottava sekin, että hän rohkeasti ryhtyi puhdistamaan kirjakieltä ruotsinmukaisesta lauserakennuksesta, työ, jonka kumminkin v. Becker oli alottanut ja jota Gottlundikin oikeastaan tarkoitti, Savon murteen tavoin, mutta vaan liian savolaisesti, kirjoittaessansa kirjakieltä. Tässä oli Lönnrot kuitenkin joutua toisesta muukalaisuudesta toiseen. Suomen kielen monilukuiset participi- ja infinitivi-muodot viehättivät häntä näet vanhain klassillisten kielten (olletikin kreikan) lauserakennusta mukailemaan. Tämä pistää silmään jo Kalevalan esipuheessa, mutta esiytyy enimmin hänen Mehiläisen kanssa antamassansa suomennoksessa saksalaisen Beckerin maailman-historian 1:tä osaa (nimellä "Muistelmia ihmisen elosta kaikkina aikoina"). Osoittaakseni, mitä tällä kreikanvoittoisella lauserakennuksella Lönnrotin aikaisemmassa proosassa tarkoitan, panen tähän muutamia lauseita "Muistelmista". Niin kuuluvat sanat eräässäkin paikassa näin.

Tätä (Sanheribin sotajoukon häviämistä) kuvasivat he (Egyptiläiset) jousen jänttä poikki kaluavalla hiirellä. Asia sillä kyllä tuliki jälkimuisteltaviin, vaan toisella tavalla: rukoilleen Aigypton senaikuisen kuninkaan jumalilta apua ja näiden, rukouksen kuultua, lähettäneen hiirilauman vihollisten sota'aseita muutamana yönä rikki järsimään (s. 4).

Eräässä toisessa paikassa on taas kirjoitettu seuraavalla tavalla.

Tyttärensä pojan puolesta eli Kyron, kuni nimellänsä häntä tästälähin sanomma, kysy uudelleen tietäjiä. Astyagi, kertoen heille, jo hänen kisassa vähä aika kuninkaana olleenki. Vastasivat tietäjät, jos niin lienee kuninkaaksi sattunut, ei peljättävän, toiste tulevan. Sillä ennenki olisi monta heidän ennustelmista pian mitättömään mennyt ja unet tienneet kaikenlaisia joutavia. Niin hänestäki näyttävän, lausu kuningas, tiedustellen jos mitä onnensa ja valtansa vakuudeksi vielä olisi tehtävätä. Heilläki itsellä hänen onnensa ja valtansa pysyväisyys huolena olevan, vastasivat tietäjät, eikä toivovansa tätä Persialaisesta isästä syntynyttä nuorukaista konsa jälkeenkän kuninkaaksi pääsevän, josta sekä heille että muille Meidialaisille olisi orjuus ja ylenkatse silminnähtävänä seuruuna. Ei heidän sentähden neuovankan, josta kuninkaan vallalle olisi pienintään vaaraa pelkona (s. 58).

Myöhemmin, jo Kantelettaren esipuheessa, tulee hänen kirjoitustapansa luonnollisemmaksi, ja muuntuu vielä myöhemmin siksi vaatimattomaksi ja yksinkertaiseksi, vaikka vähän jäykänpuoliseksi proosaksi, jota hän lopummalla ikäänsä kirjoitti; mutta kirjoitustavan rikkaudessa ja kauneudessa on moni nuoremmista kirjoittajista jo ammoin mennyt hänestä edelle. Toinenkin omituisuus kuin tuo kreikkalaisuus haittasi alussa Lönnrotin proosaa, mutta katosi siitä hänen myöhemmissä teoksissansa. Se oli, ei karjalaisuuden tavoitteleminen, niinkuin nykyjäänkin vielä sanottiin siitä, sillä liiallista karjalaisuutta ei hänen kirjoituksissansa koskaan ole ollut, vaan pohjolaisuus eli, likemmin määräten, oululaisuus, joka ilmoittihen osaksi siinä, että hän jätti t:n pehmennyksen d:ksi merkitsemättä (Kalevalan esipuheessa), osaksi siinä, että hän liiaksi hylki i:tä sanan sisässä ja lopussa, niinkuin sanoissa: sillon, julkasta, tilasuuden, jommosetki, pysy (pysyi), tapahtu (tapahtui). "Muistelmien" lopulla tulee vielä tuokin oululaisuus esiin, että kirjoitetaan inessivi yksi-ässäisenä, esim. oikiasa pääsä, mutta loppupuoli tätä kirjaa ei olekaan Lönnrotin suomentama.

Vaikka Lönnrot näin muodoin ei ollut mikään erinomainen ja loistava proosankirjoittaja, on hän, niinkuin edelläsanotusta näkyy, välillisesti koko joukon auttanut suomen proosaa sille kannalle, jolla se tätä nykyä on. Sama on sanottava hänen toiminnostansa nykyis-muotoisen runoudenkin eteen, ehkä vaan tässäkin enemmän muodon kuin sisällyksen suhteen. Suomenkielinen taiderunous ennen Lönnrotia liikkui joko vanhan runon muodossa taikka siinä vaillinaisessa uudempiaikaisessa, joka virsikirjassa ilmautuu. Onnistunein teos edellistä laatua on Salamniuksen tunnettu "Ilolaulu Jeesuksesta"; itä- ja pohjais-Suomessa oli runoileminen vanhan runon tapaan tämän vuosisadan ensi vuosikymmenillä vielä jommoisessakin kukoistuksessa kansan seassa; Paavo Korhonen Rautalammilla (v. 1840) oli talonpoikaisten taiderunoilijain etevimpiä. Taiderunous virsikirjan tavoin taas kukoisti enimmästi länsi-Suomessa ja ilmautui painosta n.k. arkkiveisuina, jotka muodon puolesta enimmäkseen ovat yhtä huonoja kuin virsikirjankin runous. Uudempi-aikaisessa muodossa onnistui ainoastaan joku tuottamaan jotain miellyttävämpää, niinkuin esim. Jaakko Juteini (k. v. 1855) ja Abraham Poppius (k. v. 1866). Mutta ylipään vallitsi siinä vähässä, mitä täten runoiltiin, taidottomuus. Poistaakseen tätä jälkimmäistä olletikin julkasi Lönnrot 1845 vuoden Suomi-kirjassa 15 käännöstä, enimmät Runebergin runoelmista ja enimmät ne näistä, joita Ehrströmin laulannoilla yhteen aikaan niin hartaasti laulettiin meidän sivistyneemmissä kansanluokissa. Näitä käännöksiä seurasi, paitse runousopillinen sanasto, niiden runomitallinen selitys, joka on ensimmäinen metriikin yritys Suomen kielellä. Arkkiveisujen runoudesta poikkeavat nämät käännökset jyrkästi siten, että sanat eivät ole typistetyt, että loppusoinnut ovat jokseenkin hyvät ja että runomitta perustuu laajuudelle. Viimeksimainittu seikka olletikin oli uutta ja outoa. Runomitan laajuudelle perustaminen oli kuitenkin Lönnrotille aivan luonnollista; laajuushan runoissakin ja laajuushan klassillisten kieltenkin runoudessa oli mitan perustuksena. Vielä ankarammin kuin näissä oli Lönnrot jo ennen tätä viljellyt laajuutta niissä kuusimittaisissa runonpalasissa, joita hän Homeeruksen teoksista käänsi "Muistelmien" kaunistukseksi. Niissä oli laajuuden käyttämiseen kuitenkin ehkä enemmän syytä alkuperäisen laajuudellisesta runomuodosta. Mutta laulurunossa! "Laulussa kuin korko poljetaan", sanoivat laajuuden vastustajat, "saavat sanat kokonaan luonnottoman äänen ja tulevat ymmärtämättömiksi." "Niinpähän vanhassa runossakin", sanoivat Lönnrotin puolelaiset, joita ilmautui paljokin, "koron polkeminen ei ole vika, vaan päin vastoin välttämätöin vaatimus, ja näiden runojen sekä laulajille että kuulijoille on se antanut suuren nautinnon." Tämä oli kieltämätöintä, mutta kieltämätöintä oli sekin, että kaikkien nykyisten kansojen runomitta perustuu korolle, ei laajuudelle, ja että suomalainenkin korva tuntui, ainakin nykyis-muotoisissa runoissa, rupeavan vaatimaan korolle edes rauhoituksen, jospa ei täyttä yksinvaltaakaan. Laajuuden puolustaminen vaikeni ja koron polkeminen katosi runoelma-yrityksistä; siinä runonlajissa, jota Lönnrot hartaimmin, ja loppupuolella ikäänsä yksinomaisesti, viljeli, nim. virsissä, ei hänkään polje korkoa muualla kuin säkeen alussa, jonkalainen koron polkeminen ikään kuin sovinnaisesti runoilijain kesken on tullut luvalliseksi.

Lönnrotin virrenseppyyteen oli ulkonaisena syynä se, että hallitus v. 1863 asetti uuden komitean tekemään suomalaisen virsikirjan ehdotusta, ja Lönnrotkin tuli tämän komitean jäseneksi. Pian oli hän, vaikka ijältänsä jo seitsemännellä kymmenellä, kaikista virein komitean töissä. Uusien, omien virsien teosta kieltäytyi komitea jo alussa, ja piti korkeinna toivomuksenansa niistä kallisarvoisista virsiaarteista, joita jumalisempina ja uskovaisempina aikoina kuin meidän on syntynyt ruotsin, tanskan ja saksan runoutten alalla, onnellisesti valita ja taitavasti kääntää Suomen seurakunnalle sopivia virsiä. Tämmöiseen työhön olikin Lönnrot ihan omansa. Hänessä eli uskonnollinen hartaus, jumalanpalveluksessa kävi hän mielellään, toimittipa sitä itsekin oikein tuomiokapitulin luvalla monta vuotta Sammatin silloin papittomassa kirkossa, ja tunsi kirkollisen ja raamatunkielen hyvin. Tämän lisäksi tuli, että hän paremmin kuin kukaan muu tunsi suomalaisen runoudenkin kielen ylipäänsä. Ei siis kumma, että komitean tehtävä enimmäkseen joutui Lönnrotin hartioille. Sen muut jäsenet kyllä suorittivat myöskin osansa alkutyöstä. Mutta yhteis-istunnoissa sai hän usein tehdä niihinkin korjauksia, ehkä hekin toisinaan keksivät semmoisia Lönnrotin virsiin. Komitean olinaikaa kesti yhteensä kahdeksan vuotta, ja tällä ajalla kiihtyi vaan Lönnrotin virrentuottamisen into, niin että hän komitean toisesta ehdotuksesta, jota hän ei kaikin paikoin hyväksynyt, v. 1872 antoi oman laitoksensa, nimellä "Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi", joka sisältää 413 virttä, saman määrän kuin vanhakin virsikirja, jonka sijaan se oli aiottu. Hänen tuotteliaisuutensa tällä alalla ei tauonnut vielä tähänkään. Yhä korjaeli hän entisiä virsiänsä ja laittoi uusia. Vielä kuolinvuoteellansakin harrasti hän tätä työtä; viimeiset rivit, valitettavasti niin vapisevalla kädellä kirjoitetut, ett'ei niitä voi lukea, on hän piirtänyt paria kolmea päivää ennen kuolematansa. Vuotta ennen tätä sai hän tilaisuuden antaa 1872 vuoden virsikirjastansa uudennetun laitoksen, nimellä "Wäliaikainen Suomalainen Wirsikirja", johon hän otti 500 virttä; tämän komean painoksen varusti sen kustantaja herra kirjankauppias G.W. Edlund myöskin nuoteilla. Tähän laitokseen on Lönnrot tehnyt tarkan luettelon virsien alkuperäisistä, muukalaiskielisistä kirjoittajista, ja toisessa luettelossa osoittaa hän, mikä komitean jäsen minkin virren on laittanut suomenkieliseen asuun. Tämän mukaan on kirjan 500 virrestä 136 Lönnrotin käsialaa. Näistä ilmoittaa hän saaneensa noin pari kymmentä arkkiveisuista eli "arkkivirsistä", joiksi hän kutsuu arkkiveisuja hengellisestä sisällyksestä; noin puolikymmentä on hän varustanut kysymysmerkillä, joka tietää, että Lönnrot ei ole muistanut niiden lähdettä eli alkuperäistä; ja 6 virttä seisoo ilman muutta osoituksetta kuin hänen nimimerkkinsä; ne ovat siis Lönnrotin itsensä tekemiä. Luku 136 ei kuitenkaan ilmoita hänen laittamiensa virsien oikeata määrää. Se on lisättävä ainakin puolella niitä likemmäksi 70 virttä, jotka ovat merkityt L:llä, professori von Essen'in merkillä, sillä enimmät näistä ovat syntyneet Lönnrotin ja von Essen'in yhteistyöllä edellisen luona Sammatissa. Ja näinkin saatu lukumäärä on vielä lisättävä jollakulla satasella semmoisia virsiä, jotka jäivät käyttämättömiksi niihin sanomalehtiin tahi virsivihkoihin, joissa hän ne ensin julkasi. Lönnrotin kynän kautta kulkeneita virsiä on siis lähemmäksi 300. Hänen omatekoisista virsistänsä ovat n:o 139 ja n:o 140 kaksi kaunista loppiaisvirttä, n:o 200 ja n:o 210 proosallisia evankeliumi-virsiä, n:o 376 välttävä ehtoovirsi, ja n:o 492 on, merkillistä kyllä, valtiopäivä-virsi.

Vaikka Lönnrot siis ei itsestänsä tuottanut ja keksinyt tämänkään runolajin alalla paljon, niin ansaitsee hän Suomen kansalta ikuiset kiitokset siitä uutteruudesta ja taidosta, jolla hän saattoi muiden tekemiä virsiä Suomen kielen pukuun.

Edellisistä uudemmista virrenteon-yrityksistä eroavat ne siten, että niissä on tuota cantabile, joka kaikessakin laulurunoudessa, mutta enimmin virsissä, on välttämätöintä, tahi, toisin sanoen, että ne ovat helpot laulaa ja täysisäkeiset, olematta kuitenkaan pitkäpiimäiset niinkuin "Uudet Wirret". Niistä eroavat ne siinäkin, että maallinen kansanrunous on kielessä ja runopuvussa tehnyt niihin edullisen vaikutuksen; täältä tullutta on esim. alkusointu, jonka käyttämistä virsissään Lönnrot ei ollenkaan ole kamoksunut, missä se helposti tarjoutui. Vanhan virsikirjan typistetyt ja pahoin ruhjotut sanat eivät voineet muuta kuin kauhistaa häntäkin, jonka korva oli tottunut vanhan runon täyteläisyyteen; häntä ei siis minkäänlainen runomitan ahtaus voinut saada käyttämään muita lyhennyksiä kuin luvallisia. Runojen muistamisen ei hän antanut viehättää itseänsä yleisen hengellisen kielen alalta, ja sanojen käyttämisessä oli hän niin varova, että monta monituista kertaa eri ajoilla muunteli jotakuta vaikeampaa paikkaa, kunnes se täydellisesti vastasi hänen arkatuntoisuutensa vaatimukset. Mitä Lönnrotin virsien sisällykseen tulee, jätän minä sen muiden arvosteltavaksi, jotka tämän ymmärtävät paremmin tehdä kuin minä, huomauttaen näille vaan sen, että sisällyksensä saivat hänen virtensä enimmäksi osaksi semmoisista virsiteoksista, jotka hän tapasi yleisesti hyväksytyissä ulkomaisissa virsikirjoissa, ja että Lönnrot ei suinkaan pilannut alkuperäisiä teoksia antaessaan niille suomalaisen puvun. Osoittaakseni, kuinka ihanalta virsi voipi kuulua Suomen kielellä otan tähän lopuksi alku-puolen virttä 168 ("Kristuksen taivaasen-astumisesta"), käyttäen sekä 1872 että 1883 painosta, siitä syystä, että Lönnrot jälkimmäisessä on tähän virteen tehnyt muutoksia, joista muutamat ovat parannuksia, mutta toiset minusta tuntuvat huononnuksilta. Täten kuuluvat tämän virren neljä ensimmäistä värsyä näin:

Jo, Jesus, Isäs kunniaan
Sä olet meiltä mennyt.
Ja tänne vähäks ajaks vaan
Mä olen jälkees jäänyt
Waeltamahan vieraana
Wiel' isän' maasta kaukana.