Se isänmaa on ylhäällä,
On taivahassa aina,
Ei siellä suru sydäntä,
Ei murhe mieltä paina,
Ja Herran kirkkaus ainiaan
Sen täyttää ihmevalollaan.

Ehk' eivät sinne silmäni
Nyt kannatakaan vielä,
Niin kuitenkin mun ääneni
Jo nytkin kuullaan siellä;
Ja usein, kuin mä huokaan vaan,
Jo vastauksen sieltä saan.

Myös usein uskon silmillä
Saan sinne tähtäellä,
Ja toiste toivon siivillä
Likemmä liidätellä;
Mut sitten taasen katoaa
Pois edestän' se riemun maa.

* * * * *

Mutta mitäpä töistä ja teoista olisi, ell'ei niiden takana olisi kelvollinen tekijä. Schiller ei sano teosten, loistavintenkaan, maksavan mitään, ell'ei niiden tekijä ole siveellisesti kelvollinen. Suomen uudemman kirjallisuuden perustaja sai tässäkin suhteessa niin runsaan osan, että hän ihmisenäkin täyttää suurinten vaatimusten määrän, ja oli niin likellä täydellisyyttä, kuin kuolevaisen on mahdollista. Ilman töitänsä tekemättäkin olisi Lönnrot ollut suuri mies. Hän oli henkistä aatelissäätyä, sitä, jolla tosi-ihmisyyden ihanteet ovat kilvenmerkkeinä. Tämä aateli kasvaa harvoin vaakunoitetuissa kehdoissa. Jalosukuisuus ei aina ole yhtä kuin jalomielisyys. Luonnotar ei valitse lemmikkejänsä säätyyn katsoen, vaan pistää monesti aatelikirjansa, oikean jalouden lahjakirjan, senkin lapsen kapaloihin, joka ensi uniansa makailee matalassa mökissä, karstaisen kurkihirren alla. Tämän aateliston etevin tunnusmerkki on rakkaus, se oikea rakkaus, josta apostoli antaa niin miellyttävän ja täydellisen kuvan, alkaen näillä ihanoilla sanoilla: "jos minä ihmisten ja enkelien äänillä puhuisin, ja ei minulla olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen". Rakkauden kanssa ovat yhdistettyinä nöyryys ja tyytyväisyys. Ne harvat joilla nämät omaisuudet ovat siinä määrin kuin ne olivat Lönnrotilla, ovat ihmiskunnan etevimpiä, vaikkapa eivät tekisikään mitään uros- tahi ansiotöitä. He ovat kansan suola. He pitävät henkisten ja siveellisten ihanteiden lippua ylähällä, silloin kuin enimmät muut ihmiset mellastavat elämän turhuuden-markkinoilla. Näitä valituita oli Lönnrotkin.

Se puute, jota Lönnrot opintonsa alussa sai kärsiä, ei näytä olleen pitkällinen sitten kuin hän pääsi ylioppilaaksi v. 1822. Jo seuraavana vuonna sai hän n.k. akademillisen konditionin[10] silloisen kirurgian-professorin Törngrenin perheessä, joka muuttui hänelle toiseksi kodiksi ja jonka jäsenet tulivat niin hänen ystäviksensä, että hän vielä keski-ijällänsäkin, silloin kuin hänellä oli virkavapautta ja siksi kuin hän nai (v. 1849), talvilla aina oleskeli kuukausmäärät ijäkästen vanhusten luona heidän kartanossansa Laukossa Vesilahden pitäjää, josta muun muassa Kalevalan toisen laitoksen esipuhekin on annettu keväällä v. 1849. Lieneekö Törngren häntä erittäin auttanut raha-avuillakin, ja minkämuotoisilla, en voi sanoa, mutta varsin huonot eivät hänen raha-asiansa hänen kotiopettajan-virasta erotessaan näytä olleen, koska hän tällöin juuri omalla kustannuksellansa läksi ensimmäiselle runoretkelleen ja sitten kohta omilla varoillansa painatti I:sen vihkon Kanteletta. Ei ainakaan ollut puute jättänyt hänen mieleensä niitä pahoja jälkiä, jotka monenkin lapsena ja nuorukaisena köyhyyden kurjuutta kärsineen mielessä tavataan saituuden ja ahneudenkin muodossa heidän vanhemmilla päivillänsä. Lönnrotin jalo luonne ei voinut joutua tämän vamman alaiseksi. Päin vastoin oli hänellä aulis mieli ja avullinen käsi elämänsä loppuun saakka, ja monta on niitä, joita hän tavalla tahi toisella on auttanut omista varoistansa. Samalla piti hän huolen vanhemmistansa, eikä jättänyt avutta niitä siskoistansakaan tahi heidän lapsistansa, jotka sitä tarvitsivat. Vanhempansa otti hän luokseen Kajaaniin, sitten kuin vanhuuden voimattomuus alkoi haitata heitä Paikkarin torpan hoidossa, joka tällöin jäi heidän vanhimmalle pojallensa. Läheltä Kajaania, muutamain virstojen päästä, oli Lönnrot miten kuten tullut ostaneeksi pienen kruununtilan, ja tänne asetti hän vanhukset elämään. Polvila, se oli tämän paikan nimi, on sen vesistön rannalla, jota myöten ylävedet Koivukosken ja Ämmän kautta laskevat Oulujärveen. Kajaanin kaupunki on näiden kahden kosken välillä. Lönnrot asui kaupungissa, mutta kävi joka päivä, kuin ilma salli, päivällisen syötyänsä Polvilassa. Talvella hiihti hän tämän matkan suksilla. Kesällä kulki hän sinne jalkaisin ja tuli illalla, virtaa myöten Koivukosken niskaan laskien, takaisin. Joku myötäseuraava henkilö palautti venheen Polvilaan, tahi kulki Lönnrot sillä seuraavana päivänä itse vasten virtaa sinne. Vanhempainsa näkeminen ei hänellä ollut ainoana syynä tähän matkustamiseen. Se antoi hänelle samalla hyvää ruumiin liikettä, mutta pääasia oli, että hänellä Polvilassa iltapäiväksi oli tehtävänä toinen työ, toinen kaupungissa aamupuolella. V. 1847, jolloin minä parin ylioppilas-kumppalin kanssa kävin Kajaanissa, oli Lönnrotilla työnä kaupungissa sanakirja-ainesten kokoaminen, ja Polvilan hiljaisessa yksinäisyydessä muodosti hän par'aikaa Kalevalan toista laitosta. Tänne kuolikin hänen isänsä syksyllä v. 1851, 86 vuoden vanhana. Äiti, joka oli 8 vuotta nuorempi miestänsä, seurasi poikaansa ja hänen perhettänsä, 81 vuoden vanhana, silloin kuin Lönnrot tammikuussa v. 1854, nimitettynä professorina, muutti tänne Helsinkiin, ja eli sitten vielä muutamia vuosia Paikkarin torpassa.

Siskoillensa koki Lönnrot myöskin olla avullinen. Niitä oli hänellä neljä veljeä ja kaksi sisarta; hän itse oli vanhempiensa neljäs lapsi. Vanhin veli, joka oli ruvennut räätäliksi niinkuin isäkin, oli jo Eliaksen kouluun lähtiessä ollut omintakeinen miehensä eikä varsin varatoin, ja auttanut nuorempaa veljeänsä tämän ensi askeleilla opin tietä. Tämän avunteon palkitsi Lönnrot hänelle ja hänen kuoltuansa hänen perheellensä monin verroin. Hän otti nim. hänen vanhimman poikansa kasvattaaksensa, ja sittemmin toisen nuoremman pojan. Vanhempi näistä pojista oli jo ylioppilaaksi pääsemässä, kuin tapaturmainen kuolema tempasi hänet pois; nuoremman koulutti ja kustansi Lönnrot täydellisesti papiksi. Erään toisen veljensä toimitti hän rokonpanijaksi. Toisesta sisarestansa näkyy hän myöskin pitäneen huolta; v. 1849 kirjoittaa hän nim. ystävällensä Rabbelle tänne Helsinkiin, että Rabbe laittaisi hänen täällä (luultavasti palveluksessa) olevan sisarensa kätilöimen oppiin. Tämä sisar taisi olla se, joka sitten muutti Pietariin, siellä meni miehelle ja joutui hyviin varoihin.

Hyväsydämisyys ja hyvänsuopuus olivat Lönnrotin mielenlaadussa pääainekset, ja ne ilmestyivät kaikissa hänen oloissansa. Hän voi ehkä silmänräpäykseksi vihastua, mutta lieneekö kukaan kuullut kovia sanoja hänen suustansa? Kaikki riita oli hänen kauhunsa. Ei kirjallistakaan riitelemistä suvainnut hän itse kohdassansa. Jolloin-kulloin yritti joku hänen kanssansa kirjallisesti kinaamaan, mutta kuin hän ei vastannut, piti toisenkin pian tuketa suunsa. Seuraus tämmöisestä menetyksestä oli se, että tuskin yksikään niin paljon kirjallisilla aloilla liikkunut on saanut niin olla rauhassa kritikastereilta (arvottomilta arvostelijoilta) kuin hän. Tämän edun saavuttamiseen auttoi häntä ehkä hänen silminnähtävä vaatimattomuutensakin. Töistänsä ja niiden menestyksestä kantoi hän kiitoksen kaiken hyvän lahjan antajalle, mutta ei ylpeillyt niillä sisällänsäkään. Kuinka vähän hän teoksillansa tahtoi saada kuuluisata nimeä, näkyy siitäkin, ett'ei hän niihin pannut nimeänsä, Esipuheiden alla vaan tavataan hänen kirjoissansa yksinkertainen nimimerkki E.L. Ainoastaan Sanakirjassa on tästä poikkeus; sen nimilehdellä seisoo koko nimi. Kaksi kertaa on hän, ikäänkuin salaisesti ja luultavasti puoleksi leikillä, hyvittänyt mieltänsä teostensa antopäivillä; Kanteletar on näet annettu 9 p. huhtikuuta ja Kalevalan toinen laitos saman kuun 17 päivänä, joista edellinen oli hänen syntymä- ja jälkimmäinen hänen nimipäivänsä. Että kansalaisten rakkaus ja ulkomaan hyväksyminen olivat hänestä mieleen, ei liene moitittava.[11] Mutta prameata ylistystä ja loisteliasta juhlimista pelkäsi hän ja koki karttaa. Se viikko juhlia, joilla me kaksi vuotta takaperin (keväällä v. 1882) emme voineet olla viettämättä sitä hetkeä, jolloin hän tuli 80 vuoden vanhaksi, oli hänelle oikea piinaviikko.

Lönnrotin hyväsävyisyyden lähteenä ei ollut ainoastaan se harvinainen tasapaino, joka vallitsi hänen hengessänsä. Hänen vanhempansa olivat olleet jumaliset ja kokeneet yksinkertaisen ymmärryksensä mukaan kasvattaa lapsiansakin jumalanpelkoon. Lapsuuden-uskoansa ei hän koskaan liene kadottanut peräti, ja vanhemmilla päivillänsä sai hän sen kaikissa tapauksissa selvempänä takaisin. Uskonnollisesta hartaudesta oli tehokas apu hänen luontaiselle hyväsävyisyydellensä. Nöyryys Korkeimman päätösten edessä teki hänelle myöskin keveämmäksi kovan onnen kohtaukset, jonkalaisia kärsimättä ei hänenkään ollut määrä päästä elämästä.

Ensimmäinen tämmöinen kohtaus, ja se kamalinta laatua, oli, kuin hänen edellämainittu vanhempi kasvattinsa hukkui. Kamalaksi tuli tämä surkea tapaus sen kautta, että Lönnrot itse piti perää, kuin venhe hänen virtaa laskiessaan törmäsi vedenalaiselle kivelle ja kaatui. Tämä tapahtui eräsnä Juhannus-aamuna, luultavasti v. 1839. Hän oli silloin ollut yötä Polvilassa ja lähtenyt tapansa mukaan venheellä kaupunkiin päin, jonne häntä olivat seuranneet, kirkossa käydäksensä, tuo nuorukainen ja eräs palvelustyttö. Nämät molemmat hukkuivat, ja ainoastaan väkivoimauksilla oli Lönnrot itse päässyt hengissä maalle, turhaan ponnisteltuaan koettaessansa pelastaa toisia. — Monta vuotta myöhemmin kohtasi häntä täällä se surkea tapaus, että eräs hänen puolisonsa likeinen sukulainen, joka oli ylioppilas ja hyvillä luonnonlahjoillansa sekä vakavilla opinnoillaan herätti paljonkin toiveita itsestänsä, onnettoman rakkauden houreissa surmasi itsensä. — Raskainta lienee hänen kuitenkin ollut kantaa niitä hävityksiä, joita surma teki hänen perheessänsä, ottaen pois ensin hänen rakkaan puolisonsa[12] ja sitten, pitemmillä ja lyhemmillä väliajoilla, kolme tytärtä.[13] Kauan ennen näitä kuolemantapauksia oli Tuoni temmannut hänen esikoisensa vuoden vanhana pois.