Minkälaiset hänen mielipiteensä tämmöisten kohtausten suhteen olivat, näkyy parahiten eräästä kirjeestä, jonka hän kirjoitti huhtikuussa v. 1869; kirje oli eräälle isälle, jolta silloin oli kuollut kaksi lasta. "Olen kokenut itseksi", sanoo hän muun muassa tässä kirjeessä, "sitä surua, kun vanhin lapseni, ainoa poikani, kuoli, mutta ei auttanut ei omat eikä syrjäisten lohdutukset. Mutta mitä ne ei voineet, sen teki aika, ja nyt taidan jo Jumalaa kiittää siitä, että hän korjasi lapsen luoksensa ja pelasti minun kaikesta siitä surusta, kun minulle hänestä ehkä olisi tullut. Parasta kyllä ehkä olisi semmoisissa tapauksissa, kohta voida tyytyä Jumalan kaikkiviisasen hallintoon, mutta koskapa me sen kylliksi opimme?"[14]
Tämän ohessa ei hän kuitenkaan ollut mikään "Kopfhänger" (jumalisesti suruisen näköinen), niinkuin saksalainen sanoo. Hän oli melkein aina tyynesti iloinen, ja humori (leikillisyys) pulppusi hänen mielestänsä kuivumattomina suihkuina. Hauskempata seurakumppalia kuin hän oli ei suinkaan tavata usein. Monilla matkoillansa oli hän ollut jos joidenkin kanssa yhdessä, eri säätyluokissa, eri kansoissa, eri sivistysportailla, eri uskontojen alalla. Hänellä oli terävä silmä keksimään asiain ja ihmisten koomilliset (naurunalaiset) puolet, ja tämänpuolisia, vaikka ei sapensekaisia, olivat ne kertomukset, joita hän muilla nautitutti niistä tapauksista tahi ihmisistä, joita hän oli nähnyt. Ei hän jättänyt unhotuksiin omiakaan seikkailujaan, joihin hän, olletikin ensimmäisillä runomatkoillansa oli useinkin joutunut, kuin häntä halvan ulkoasunsa tähden pidettiin milloin minäkin maankulkijana. Ulkoasun halpuus oli sekä runonkerääjän matkustustavan, että itse asian ja myöskin varojen vähyyden vaatima. Mutta huvittaneen näyttää häntä myöskin se incognito (tuntemattomuus), jossa hän esiytyi, ja ne qui-pro-quo't (erhetykset), jotka siitä seurasivat.
* * * * *
Tällainen oli meidän rakas opetus-isämme.
Hänen poislähtönsä täältä tapahtui 19 p. maalisk. v. 1884. Hänen terveytensä oli jo pitkin talvea heikonnut heikkonemistaan, jonka tähden kuolema sitten oli helppo ja hiljainen, ikäänkuin uneen nukahdus. Huhtikuun 3:na päivänä laskettiin ruumis Sammatin kirkkomaahan, lepäämään samassa paikassa, johon vainaja eläessään oli saattanut rakkaitansa, puolisonsa ja kolme tytärtänsä. Hautajaiset olivat niin juhlalliset, että niiden vertoja Suomessa sitä ennen tuskin oli nähty. Paitse maakansaa, jota kappelin seurakunnasta ja ympärillä olevista pitäjistä oli kokoutunut suuri paljous, oli sinne tullut lähetyskuntia ja edusmiehiä melkein kaikista maamme kaupungeista ja monesta paikkakunnasta maaltakin. Näiden tuomia laakeri- ja kukkais-seppeleitä oli lähes satakunta; näistä oli kolme hopeaistakin, nim. Kuopion kaupunkilaisilta, Savokarjalaiselta Osakunnalta yliopistossa ja Pietarin suomalaisilta. Viimeksi nimitettyyn seppeleesen olivat vainajan sen sisaren lapsetkin, josta tässä edellä on mainittu, saaneet tilaisuuden ottaa osaa. Ruumiinsaatossa kansankoululta kirkkoon nähtiin lähetyskuntien etunenässä edusmiehiä Kenraali-kuvernöörin, Suomen Senaatin, Yliopiston, Turun Tuomiokapitulin, Suomen Sotaväen, Ylioppilaskunnan ja sen eri Osakuntien, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Suomen Tiedeseuran kuin myös monien muiden seurain puolesta. Tämä juhlallinen loisto yhdessä tyvenen kauniin maiseman kanssa, jonka jo ohennutta lumipeittoa keväinen lämmin aurinko vielä enemmän ohensi, pienen kellon ääni vähäisen kirkon tapulista, itse tämä köyhä kirkko, joka nyt kuitenkin oli kaunistettu kuusilla ja köynnöksillä, maahanpanijan vakavat ja lämpimät sanat, kaikki nämät yhdessä tekivät läsnäolijain mieleen syvän vaikutuksen. Tilaisuuden ulkoasukin tuntui toimittavan sitä, että tässä pantiin maan poveen Suomen suurinta miestä, joka oli syntyessään ollut Suomen köyhimpiä lapsia!
Rauhaan läksit Sä pois, tuhkasi Kalma sai,
Kanssa laakerin kuin maahan se laskettiin:
Waan Sun henkesi heelmät
Meille ainainen aarre on.
Wierkööt wuos'sadat waan toinen toisensa taa',
Wanhat unhottukoot, uudetki muuttukoot:
Ei sun muistosi muutu,
Eikä unhotu ansiotyös'.
Peittyipä Hellaankin kirkka'us peittoon yön,
Kaune'us karkkosi pois, raakuus wallan sai,
Mutt' ei laulut Homeeron
Unhotuksihin jääneet, ei.
Näinpä Wäinämön myös wirret ja wiisaus suur',
Ilmarin ihmetyöt, Kullerwon kauhea tie,
Lemmin sankarin uljaus
Unhoon Suomessa eivät jää.
Aina, ain' yhä waan nuoriso niistä juur'
Urhoon woimoa juo, intoa laulun saa,
Äitin-rakkauden töitä,
Tiedon tenhoa ihmehtii.