Aikain aikojen taa', tietäjä, kalliit työs'
Kansaas' kirkastaa; itse Sä loistat myös
Niinkuin Alppien huippu
Loistaa laajojen maiden taa'.

Viiteselitykset:

[1] Elias Lönnrot oli syntynyt 9 p. huhtik. v. 1802, Paikkarin torpassa Haarjärven kylää ja Sammatin kappelia Karja-Lohjan pitäjässä. Hänen vanhempansa olivat pitäjän-räätäli Fredrik Johan Lönnrot ja rusthollarin-tytär Ulrika Antintytär. Ristimänimensä kerrotaan hänen saaneen siten, että se vieras henkilö, joka vei lapsen kirkolle kastettavaksi, oli matkalla unhottanut ne kaksi komeampaa nimeä, jotka oli käsketty lapselle antaa, ja pappi pani sille sen päivän (17:n huhtik.) nimen Eliaksen, jolloin kastaminen tapahtui.

[2] Tämän kirjasen ulosantaminen oli tavallansa syynä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamiseen. Se rahavahinko, joka L:lle tuli "Kanteleen" painattamisesta, saattoi näet hänen kaksi ystävätänsä tohtori Martti Lindforsin ja lehtori Reckmanin ajattelemaan sitä, että tämmöisten kirjojen kustantamiseen olisi varat otettavat, ei köyhän kirjantekijän kukkarosta, vaan useammilta asiaa harrastavilta kansalaisilta, jotka yhdistyisivät seuraksi. Täten päättivät nämät kolme miestä perustaa semmoisen seuran; heihin yhtyi pian muitakin nuorempia tieteenharjoittajia, niin että Seuran ensi kokouksessa 16 p. Helmik. v. 1831 jo oli 12 jäsentä; pian lisäytyi tämä määrä ja Seuran perustajina pidettiin 31 sen ensimmäistä jäsentä, joista tällä hetkellä (kesäkuun alkupuolella vuotta 1883) 4 vielä on elossa.

[3] Kantelettaren 1:seen osaan liitti L. myöskin viidettä kymmentä runojen ja muiden kansanlaulujen laulantoa. Nämät olivat ensimmäiset laulannot Suomen kansan huulilta, jotka sivistynyt maailma tuli tuntemaan, jos emme ota lukuun niitä paria kymmentä "paimenlaulua" (laulantoa), jotka Gottlund sitä ennen oli julaissut Otavassansa. Laulantojen ylösottamiseen tarvitaan taitoa soitannossa, ja onneksi oli se siis, että L. nuorena joltakulta musiikki-paturilta oli oppinut puhaltamaan huilua, jonka avulla hän otti laulannot kirjaan. Myöhemmin oppi hän soittamaan kantelettakin, jonka hän alkuperäisestä viisikielisestä laajensi moni-oktaviseksi.

[4] Harvennukset ovat A. Ahlqvistin tekemiä.

[5] Heidän olinajaltansa Arkangelissa kertoi Castrén useinki tapauksen, joka tavallansa myöskin antaa valoa Lönnrotista. Sinne tultuansa pitivät he ensimmäisenä tehtävänänsä käydä kunnioitus-tervehdyksellä kuvernöörin luona. Tänne mennessänsä näkivät he muun muassa torilla vasun, jossa oli vanhoja kirjoja myötävinä, mutta jota sillä hetkellä ei ollut muita kuin iso koira vartioimassa. L. oli aina kärkäs katselemaan kirjoja, eikä tässäkään kohdin voinut olla tyydyttämättä uteliaisuuttaan; hän läheni vasua ja rupesi siitä ottamaan yhtä kirjaa käteensä, kuin koira yht'äkkiä tarrasi hänen pohkeesensa ja repäsi hänen mustiin housuihinsa suuren reijän. Arvattavasti jäi kuvernöörin luona käyminen sillä kertaa tekemättä. Se tapahtui kuitenkin seuraavana aamuna, sillä siksi oli L. omakätisesti korjannut housunsa, ja työ oli ollut kuin parhaan räätälin tekemää. Jo pienenä oli hän isältänsä oppinut ompelijan työtä tekemään, ja matkoillansa piti hän aina tarpeellisimmat tämän työn neuvot kanssaan. Kenkäsepän työtä osasi hän myöskin tehdä hätätilassa. Kajaanissa ollessaan harjoitti hän kirjannitojankin ammattia. Nikkaroimisessa oli hän samoin taitava. Tämän ohessa oli hänellä taipumus tekemään kaikenlaisia keksinnöitä, jotka jotenkuten keventäisivät hänen työntekoansa tahi edistäisivät mukavuutta. Tämmöinen oli hänen keksimänsä kirjoituslauta, jonka avulla voi kirjoittaa pitkälläänkin ollen; piipunkannatin, joka vapautti käden tupakkapiipun pitelemisestä; eräs erittäin näppärä laitos, joka oli yhdistetty tavallisen Schwarzwaldin-seinäkellon kanssa yhteen ja jonka kautta yöllä, valkeata ottamatta, kellon luotivitjoista voi käsikopelolla saada tietää ajan kulun; j.m.s.

[6] Sekä lääkintö-laitoksen päällikkö (valtioneuvos E.D. von Haartman) että Senaatti ehdottelivat, että L:lle annettaisiin joko ero virasta ja 400 ruplan vuotuinen eläkeraha taikka virkavapauden jatko vielä neljäksi vuodeksi. Kenraali-kuvernöörinä oli silloin ruhtinas Aleksander Menschikoff.

[7] Hänen puolisonsa oli Maria Piponius, värjälin Elias Piponiuksen tytär.

[8] Tämä tapahtui 22 p. tammik. v. 1870 Nokkalan kestikievarissa Perttulan kappelissa, hänen reestä noustessansa. Seurakunnan lukkari sitoi jalan miten-kuten ja Lönnrotin piti nyt maata liikahtamattomana, ilman mitäkään mukavuuksitta, kolme viikkoa kestikievarissa, ennenkuin hänet saatettiin muuttaa Loimaan pappilaan, jonne menemässä hän olikin ollut. Siellä sai hän vielä maata muutaman aikaa. Vuoteen omana ollessansa oli hän kaiken aikaa yhtä hyvällä mielellä, kuin jos ei mitään olisi tapahtunut, ja kaiken aikaa kirjoitti hän pitkällänsä virsiä. Vaikka hän tällöin jo oli 68 vuoden vanha, parani jalka ihan terveeksi. Oli se luonne, oli se mies!