Surkean sisällyksensä vuoksi on seuraava laulu sangen lavealta levennyt Mordvalaisten sekaan ja löytyy minulla sekä Ersän että Mokschan murteessa, jälkimäisessä kuuluva näin: "Voi koira, koira, Ersän Mitjuha (Dmitrij), äitinsä tappaja! Hän minkä-tähden tappoi äitinsä? Velhon vaimonsa tähden, laiskan naisensa tähden: hän ei illasta valvo, ei aamusta nouse, ei tulta puhu, ei tupaa valkaise; mitä hän toivoo? Anopillansa on kolme korvoa hyvyyttä, yksi korvo on täynnä palttina-pankkoja, toinen täynnä vaimon-paitoja, kolmas täynnä miehen-paitoja, valmiiksi ommeltuja. 'Nouse, puolisoni, äitisi vie kaukaisiin pitoihin, sisaresi tykö iloitsemaan, sisartasi tervehtimään; sinne hänet hukuta.' — Sinne vei koira M. äitinsä suurta tietä myöten; takaisin tullessa suurta metsää myöten, sakeata metsää myöten, syrjä-tietä myöten, koira M. äitinsä kantoi rotkon laitaan, ohjan-silmukkaan koira M. äitinsä hirtti, koivuhaon alle koira M. äitinsä pani. Käänsi hevosensa Ersän M., koira kotiin meni, alkoi laulaa koira M., laulaen kotiin tuli. Vaimonsa tuli vastaansa koiran Mitjuhan tanssien. 'Iloitse puolisoni, iloitse emäntäni, en tuonut äitiäni kotiin, ohjan-silmukalla äitini hirtin, koivu-haon alle panin, kolme korvoa hyvyyttänsä meille jäi, nyt äitini markkinaan ei niitä myö, ei sisarelleni anna niitä.' Siitä alkoi koira M:n vaimo illasta valvoa ja aamusta varhain nousta." —Ersäläisessä käsityksessä tätä laulua on se lisäys, että M:n hevoset, äitin tapettua, puhkesivat ihmisen kielellä puhumaan ja uhkasivat murha-työn kylän vanhemmille ilmoittaa. Tämän kertoi M. kotiin tultua vaimollensa, joka neuvoi hänen näistä kaipaajista siten vapautumaan, että heidät tappaisi. Sen hän tekikin ja sitten elivät mies ja vaimo hyvästi, sillä rangaistuksesta murhan tähden ei kummassakaan käsityksessä virketa mitään.

Vaan olkoonkin näistä jo kyllä Mordvalaisen runouden näytteeksi. Jos ei jo kieli osoittaisi tämän kansan kuuluvan Suomalaiseen suku-kuntaan, niin nähtäisiin hyvästi näistä lauluistakin, että Mordvalainen rakastaa samoin kuin Suomalainenkin hiljaista, surun-sekaista miettivää mieli-alaa ja tältäkin puolen on jälkimäisen veli. Muuten on Mordvalainen tyytyväinen kohtaloonsa, vilpitöin käytöksessänsä ja ahkera sekä taitava työssänsä. Kaikista Itä-Venäjän vieras-sukuisista kansoista (niinkuin Tschuvaschit, Tscheremissit j.n.e.) näyttävät Mordvalaiset muodoltansa enimmän olevan Suomalaisten näköiset ja useasti ovat minulle, katsoessani mordvalaiseen mies-parveen, Savon ukot juohtuneet mieleeni, jos nim. jälkimäisillä olisi parta ja päällä se lian-karvainen ruskea kauhtana, jota edelliset kantavat venäläisten talon-poikien mukaan. Mordvalaisten vaimoja en kuitenkaan millään muotoa tahdo vetää Savon herttaisten emäntien rinnalle, sillä he eivät ole edes mukiin-menevätkään saatikka kauniit, johon kuitenkin osiksi lienee syynä heidän kummallinen vaatteuksensakin. Tämä on aivan samanlainen kuin Tchuvaschittarien ja Tscheremissittärien puku, josta tätä ennen jo olen antanut selityksen, nim.: paidan-kaltainen valkea palttina-hame, punaisilla kirjoilla kirjoiteltu; rinta, kaula ja korvat helmillä, rahoilla ja kaiken-laisilla muilla helistimillä koristellut ja jalat niin monin-kertaisilla sääryksillä pauloitetut, että sääri on paksu kuin pölkky. Monen Mordvattaren muotoa rumentaa sekin että silmät ovat kipeät, joka taas tulee siitä alinomaisesta savusta, jossa tämäkin kansa, niinkuin kaikki Suomalaiset, rakastaa elää tuhrustaa. Muuten on Mordvalaisen elämän-laatu ja asunto melkein yhden-lainen kuin täkäläisen Venäläis-rahvaan, eikä heidän tavoissansakaan enää tavata suurta eroitusta jälkimäisistä. He ovat ahkeroita kristityitä s.o. paastoavat tarkasti ja ristivät silmiänsä useasti, vaan moni seikka heidän nykyisissäkin luuloissansa kuin myös vanhemmat kirjoitukset heidän elostansa ja olostansa edes-menneinä aikoina osoittavat, että Keremet'in palvelus oli heilläkin uskona. Muista tämän palveluksen jäännöksistä mainitsematta nimitän tässä vaan sen, että he keväällä, tavallisesti ensimäisenä helluntai-päivänä, kyläkunnittain jossakussa läheisessä lehdossa teurastavat härän, joka paikalla keitetään ja syödään ja jonka nahka ripustetaan puuhun; vaan tämä Keremet'ille uhraamisesta jäänyt tapa on muuttunut milt'ei kristilliseksi käytökseksi, sillä juhlan alkaa jo päättää oikea-uskoinen pappi rukouksella ja ovat rukoilijat myös varustetut jumalan-kuvillansa, niin että sen hengen, jolle tämä juhla ennen vietettiin, luulisi nyt olevan sangen vaikean tässä seurassa viettää omia pitojansa.

Yhdeksäs Kirja.

Kasan'issa 15 p. lokak. 1857.

Vähän päälle kahdeksan kuu-kauden liikuttuani ja oleskeltuani useammissa lääneissä tämän kaupungin etelä-puolella, palasin tänne menneen kuun keski-paikoilla ja tullen täällä kukaties koko talven viettämään.

Koska nyt taas saan tilaisuuden Suomettaren lukijalle jota-kuta kertoella, niin tulee tässä tehdäni pieni selitys, joka jo kauan on näyttänyt minusta tarpeelliselle, vaan joka varsinkin lienee tehtävä nyt, kuin toivon tuttavuuteni mainitun lukijan kanssa vielä joksi-kuksi ajaksi pitenevän. Moni on saattanut nim. arvella että näissä kirjeissäni kovin vähän puhun niistä kansoista ja kielistä, joita tutkimaan tänne olen lähtenyt, mutta enimmin vaan vähä-pätöisistä omista seikoistani matkoillani, joista muka ei kukaan viisastu mitään. Tähän vastataan, että mitä näistä kansoista ja kielistä on puhumista, sen olen joko jo puhunut Suomen Yli-Opiston ylistettävälle Konsistoriolle matka-kertomuksissa eli vasta puhuva erinäisissä töissä varsinkin kielistä, vaan että se muuten ei olekaan sitä laatua että suurempi yleisö sitä rakastaisi eli edes käsittäisikään. Että taas Suomettarelle lähettämissä kirjeissäni en ole kertonut muuta kuin sen mikä itselleni on tapahtunut eli minkä itse olen nähnyt, en koronnut mistään yleisesti latelemaan enkä luontunut mitään runoilijan moni-värisen lajin läpi katsomaan eli sulanut hänen hellillä sanoillansa huokailemaan, — kaikkeen tähän lienen kukaties itsekin syy-pää, vaan ymmärtävä lukija arvannee myös nekin ulkonaiset syyt tämän-kaltaisten teosten vaillinaisuuteen, joita en minä eikä muut kirjoittajat meidän maassa voi välttää. Tämän ohessa täytyy tunnustaani, että minua, muiden matka-kirjoituksia lukiessani, enimmin ovat sekä viehättäneet että hyödyttäneet semmoiset matka-kertomukset, joissa matkustaja koristelematta puhuu omat näkönsä ja kuulemansa; siliä näin antaa hän lukijalle paraimman kuvan matkaamastansa maasta ja kansasta. Sentähden luulen että, jos minun matka-kertoelmani voisivat jonkun vähän ketä viehättää ja vieläpä hyödyttääkin, olisi siihen syynä juuri se, että niiden lanka juoksee kädestäni, ei ylös ilmaan niinkuin poikien paperi-leijoissa, eikä myös niin järkähtämättömästi suoraan kuin lanka sanan-lennättimissä, vaan ikäskuin hämähäkin lanka kierrellen ja poimitellen ja silmukoillansa mitä-kuta saalista pyydellen.

Tämän selityksen tehtyä voimme siis käydä itseä matka-kertomusta tällä perustuksella jatkamaan.

Se on oloni Krasnoslobodsk'issa, josta tässä nyt olisi jotaki sanottava. Kuin tämän piirikunnan kaupungin olin päättänyt itselleni koko-kesäiseksi pää-paikaksi josko ei alinomaiseksi olo-siaksikaan, niin oli minun siinä saatava korttieri, jossa jotenkin voi toimeen tulla ja sen-kaltaista työtä toimittaa kuin minun on. Tätä tolkkusin poliissillenkin, joka täällä, niinkuin muuallakin missä olen ollut, oli kuvernööriltä käsketty kaikki lailliset vaatimukseni täyttämään. Lailliseksi oli tätä ennen moni gorodnitschij nähnyt senkin vaatimukseni, että minulle annettaisiin kruunun-korttieri eli oikeimmiten yksi niitä korttieria, joita kussakin kaupungissa löytyy tahi hankitaan matkustavia virka-miehiä vasten. Mutta kuin Krasnoslobodsk'issa nyt seisoi kokonaisen jalka-rykmentin päällikkö-kunta ja osa itseä rykmenttiäkin, ja kaupungilla näin muodoin näistä vieraista jo oli kyllänsä ja vähän päällenkin, niin ilmoitin poliissin pää-miehelle, jona, gorodnitschijn ei kauan sitten kuoltua, oli neljännes-upsieri eli niin-kutsuttu kvartalnij, suostuvani itse hyysäämään korttierin, jos hän vaan sissikkojensa kautta hyvän semmoisen hankkisi. Tämä herra oli nöyrä ja imelä kuin hunaja, niinkuin ihmiset täällä ensi silmäyksessä aina ovat, ja lupasi kaikki toimittaa, mitä ikänänsä minä vaan "olisin hyvä ja käskisin." Tällä lohduttavaisella lupauksella erosi hän minusta, vaan kuitenkin piti minun rypeä täyttä kaksi vuoro-kautta erään pienen tschinovnikan korttierissa, johon tultuani olin joutunut, ennenkuin herra kvartalnij lähetti poliisimiehen ilmoittamaan että nyt oli löydetty muka "herras-korttieri" minulle eikä sen kalliimmasta hinnasta kuin 7 hopea-ruplaa kuu-kaudessa asunnosta, ruoan-teosta ja samovaran eli tee-kattilan antamisesta. Hinta kaikui vähän kummalliselta korvissani, vaan päästäkseni pois mainitun tschinovnikan parista, joka alinomaa kiusasi minua jumaluus-opillisella viisaudellansa, jota hän pari vuotta papin-seminariossa ollessaan oli päähänsä ammentanut, päätin ottaa toisen korttierin mistä hinnasta ja minkä-laisen tahansa.

Eikä suinkaan ollutkaan onni minulle armas tällä kertaa. Tultuani uuteen korttieriin, johon poliissi-mies jo edeltä päin hevosella saattoi kaluni, löysin sen olevan tavallisen pienen tuvan, joka lauta-laipiolla oli jaettu kahteen eri-kokoiseen osaan, joista emäntä karsina-puolta kutsui kiittelevällä nimellä "sänkykamariksi." Lattiassa oli uunin edessä suuri reikä, johon, niinkuin sen jälkeen päin joka päivä sain nähdä, "sukkeluuden vuoksi" asujan silmi-vesi kaadettiin hänen peseytyänsä ja myös rikat sekä lika-vesi korjattiin, milloin lattia la'aistiin eli pestiin. Seinät olivat nuoruudessansa olleet viattomuuden karvaa s.o. valkeat; vaan niinkuin kaikki maa-ilmassa vanhenee ja i'än enetessä nuoruuden karva arvattavasti vähenee, niin olivat nämä seinätkin hempeytensä kadottaneet ja ottaneet nimeämättömän näön, joka mahtoi olla likinnä lika-harmaata. Tämä harmaa oli kuitenkin vielä niin valkeata luontoa, että katselija helposti havaitsi ne veri-täpät, jotka entisten asujien sodat lutikkojen kanssa olivat seinille jättäneet ja joita "sänky-kamarin" seinät, olletikin makuu-siaksi asetetun lavan seudussa, olivat täynnä. Näky tuvasta oli itsestä "salista" likaiselle pihalle ja sänky-kamarista pieneen solaan, johon isännän vieraat alussa, varmaan myös "sukkeluuden vuoksi," pistäytyivät tarpeelleen. Sanalla sanoen: herra kvartalnij oli minun saattanut semmoiseen luolaan, että pahempaa venäläisessäkään kaupungissa harvoin tavataan. Minä nuhtelin häntä tästä jo, uhkasin kuvernöörille kirjoittaa hänen levä-peräisyydestänsä kohtaani; mutta nyt muuttui hän taas niin sokuriseksi, niin imartelevaiseksi ja niin nöyräksi, että vaikea oli häntä ei uskoa, ja lupasi kohta kuulustella uutta korttieria, vaan vakuutti kuitenkin nykyistäkin asuntoani hyväksi sen puolesta, että emäntä oli taitava ruoan-laittaja eikä muka ymmärtänyt, minkä-laisissa palatsissa minä olin tottunut elämään, kuin en hyväksynyt tämmöistä korttieria, jossa kaikki piirikunnan aateli kaupungissa käydessään piti majaa, sillä se oli Krasnoslobobsk'issä ensimäinen postojálij dvor eli maja-talo.

Minä en tuntenut kaupunkia, sen tuntija poliissi oli minun tähän korttieriin saattanut ja kaduilla oli likaa polvia myöten; minun täytyi siis tyytyä kvartalnijn vakuutuksiin, vieläpä olla hyvilläni, että olin edes katon alla. Mutta päätökseni oli, itse hankkia itselleni kelvollinen korttieri, tultuani vähän paremmin tuntemaan paikan ja sen asujat. Eikä tämän päätöksen täyttämistä suinkaan poliissi-upsierin kiittämä emäntä eli hänen tapansa ja taitonsa haastaneet. Hän oli, niinkuin sen jo muutamia päiviä elettyäni talossa havaitsin, "viinaan menevä", ja ensi kerran näin hänen vahvemmassa "pajussa" pyhän Nikolain päivänä, jolloin eukko oli niin pehmeä, että askareista ei tullut mitään valmista ja että koko talo s.o. lapset, palvelijat ja asujat saivat sinä päivänä pitää paastoa. Vaan hölkkä-viinassa oli hän sangen usein, milt'ei joka toinen päivä, ehkä hän tällöin täydesti toimitti kaikki työnsä ja ainoastaan poskien erinomainen hohde ilmoitti hänen viina-pottua suudelleen. Kaikeksi onneksi oli hänen luontonsa tässä tilassa tyyni, niin että ei tapellut eikä räiskänyt, vaan hänen kuiskattiin tällöin pikemmin rakkaudessa olevan yli-määrällinen asujiansa kohtaan, jota en kuitenkaan itse koskaan havainnut. Vaan hänen taitonsa ruoan-laitoksessa oli niinkuin kaikki muukin, mitä edellä-mainittu poliissi-herra minulle puhui, valitettavasti valhetta. Hän (emäntä nim.) ei tässä asiassa ollut viisaampi tavallisia venakkoja eikä osannut laittaa muuta ruokaa kuin yhtä näistä kolmesta: schtschi (kaali), káscha (puuro) ja uhá (kalan-liemi). Kuin minä vielä olen tottunut sille pahalle tavalle, puoli-päiväisekseni vaatimaan kaksi ruoan-laatua, niin arvaa jokainen että emännän taito pian oli tyhjennetty. Yhteydet kaali + puuro ja liemi + puuro (kolmas yhteys kaali + liemi on mahdotoin) ovat kyllä hyvät kerraksensa, vaan kuin ne joka toinen päivä palaavat eteenne yhtä välttämättömästi kuin päivä nousee, niin jo mielellännekin luulen rupeavanne tuumimaan jotain vaihdosta. Vaihdoksen havaitsinkin minä ja sen niin tehollisen, että havaitsemalleni olen aikonut pyytää palkintoa joko gastronom-yhteydeltä Pietarissa, huoneen-hallitus-seuralta Turussa eli jolta-kulta muulta yhtä kiivaasti yhteistä hyvää ahkeroivalta seuralta. Havaitsemani on mm. se, että kuin kaksi päivää syöt puoli-päiväisen ja kolmantena ei ole ruokahalua, niin sinä päivänä ole syömättä. Kas tämä vaihdos on sekä terveyteen että varoihin nähden niin hyödyllinen kuin yksin-kertainenkin, ja ihmeeni on vaan sitä että tämä keino, ehkä sen kyllä monikin käytännöllisesti lienee havainnut, ei vielä ole saatettu laveammalta ilmi.