Ennenkuin tästä herras-korttieristani eroan, täytyy vielä sanoani sen isännästä, että juoppoudessa, josko ei missään muussa, oli hän vaimonsa herra ja pää, sillä hän joi ja makasi, makasi ja joi, yhden viikon toisensa perästä, mutta suorittautui aina maanantaina selväksi. Hän oli kolmannen luokan (gildin) kauppa-mies, ja kuin maanantai oli viikon markkina- eli bazár-päivä, jolloin ympäristön maa-rahvas toi tavaratansa, enimmäksi osaksi eloa, kaupunkiin kaupaksi, ja kuin kaupungin pienet kauppiaat elävätkin sillä, että he suuremmille ja niiden rahalla polku-hinnasta ostavat talon-pojan elon, niin oli tällöin jo levä-peräisinkin porvari liikkeellä jotakin toki viikon eläkkeeksi kahmuamassa. Tämä ei kuitenkaan ollut suurin syy siihen, että isäntäni tällöin oli selvänä; kauppansa rinnalla oli hän myös pieni virka-mies. Krasnoslobodsk'issa ja varmaan muissakin Venäjän kaupungissa tulee omia tuotteitansa myövän talon-pojan jokaisesta kuormasta, joka kaupungin torilla avataan, suorittaa sen kassaan maksun, joka täällä kuului olevan 12 kop. hop. Tämän tulon oli korttieri-isäntäni arenteerannut kaupungilta s.o. hän maksoi vissin määrätyn summan vuodessa, saipa sitten enemmän eli vähemmän talon-pojilta, ja tämän maksun kantaminen se oli se, joka hänen joka maanantai herätti henkiin. Sillä varhain aamulla liehui hän tällöin renkinensä talon-poikain seassa torilla, ja onnetoin se talon-poika, joka määrättyä maksua ei kiireesti hänelle suorittanut eli joka esim., sen vuoksi että hänen kuormansa oli vaan läpi-kulkeva, ei mieluisesti suostunut sitä maksamaan. Tavallisinta oli että tämmöiseltä riistettiin ajo-kalut vieläpä toisinaan hevonenkin pantiksi, ja surkea oli nähdä, mitkä summat isäntä sitten pihallansa, johon hän riistetyn tavaran kuletti, kiskoi talon-poika-rukilta, ennenkuin heille kalunsa takasin antoi. Hopea-rupla oli vähintä, jonka tyhmä Mordvalainen eli Tatarilainen tällöin sai maksaa siitä että vähänkään oli epäillyt rahan-kantajan oikeutta.
Tästä hyvästä isännästä ja hänen talostansa pääsin erilleni vasta viiden viikon perästä, jolloin viimeinkin löysin tyynemmän, paremman ja huokeamman korttierin erään vanhan ämmän, stanovoj pristav'in (nimis-miehen) lesken tykönä, jossa elin lähes kolme kuu-kautta ja tulin hyvästi toimeen. Paitse emäntää oli talossa muita asujia vaan hänen 13-vuotias tyttärensä, aika-mies poika ja kaksi niin ikään vanhaa ämmää, molemmat talon vanhat palvelijat. Oppilais-ajastaniko jäänyt tottumus lienee minussa vai mikä muu siihen syynä, että asuntoni siistijänä enimmän rakastan vanhoja ämmiä; sen vaan tiedän varmaksi, että jos heidän tuuliansa ja itse-päisyyttänsä vähän kärsit, niin he monin-kertaisesti sen palkitsevat suuremmalla siistiydellä, kärsivällisyydellä ja uskollisuudella. Ol'ga Ivannan (tämä oli uuden emäntäni nimi) palvelija-eukoista oli vanhempi ollut ei ainoastaan hänen lapsiensa vaan myös hänen itsensäkin n'anka eli lapsen-likka, ja tämmöisellä samoin kuin isännän eli emännän entisellä imettäjälläkin on venäläisissä perhekunnissa useasti valta, joka outoa hämmästyttää, varsinkin kuin muistetaan, että he tavallisesti ovat joko talon orjia eli muuten palvelijan-säädystä. Näin tottelivat Ol'ga Ivannankin talossa kaikki vanhaa Tatjanaa, tottelivat sen enemmin kuin hän oli jotenkin hyvä-sävyinen ja hänen tiedettiin aina siististi eläneen sekä tahtovan myös kunnialla hautaan saattaa vanhan piikuutensa. Muiden kuuliaisuuteen häntä kohtaan oli vielä suurena syynä sekin, että Tatjana oli hyvin jumalinen, sillä illoin aamuin piti hän pitkät rukoukset, vaan risti keski-päivälläkin silmiänsä vähimmistä syistä, niinkuin jos säikähti, jos kuuli kenen vihassa puhuvan, tulta tehdessänsä, kaljaa laskiessansa j.n.e.; sen ohessa paastosi hän kolme päivää viikossa (tavallisesti paastotaan vaan kaksin päivin viikossa), ja hänen paastonsa oli niin ankara, ett'ei hänen sanottu vesi-märkää näinä päivinä suuhunsa ottavan. Kaikki tämä teki hänen jommoiseksikin koto-pyhäksi, josta ei olisi ollut mitään sanomista, ett'ei hän olisi koettanut esi-miehuuttansa laajentaa minunkin ylitseni, toraten muka siitä että illoilla toisinaan viivyin myöhemmin kylässä kuin hänestä oli hyvä, ja nuhdellen minua siitä että paasto-päivinä söin arki-ruokaa. Tämä ei kuitenkaan häirittänyt sopua välillämme, sillä saappaani ja lattian piti Tatjana puhtaina, vaikka ruoassa kyllä havaitsi minun "syntiseksi". Ainoastaan kerran oli rauha meillä sodaksi muuttua asiasta, jossa Tatjana itsekin pyhyytensä piiriltä ulkoni takaisin, en tahdo sanoa syntiin, vaan kumminkin synnin rajoille. Asia olisi tuskin kertomisen arvoinen, ell'ei sekin loisi muutamia säteitä valoa täkäläisen kansan luonteelle. Kuin verekset kurkut, joita täällä alussa pidetään suurena herkkuna, alkoivat joutua, ostatin minä niitä eräältä naapurilta Tatjanalla, joka niiden sanoi maksavan 10 kop. hop. kymmenisen, jonka hinnan jälkeen hän jo useampia kertoja oli minulta rahaa ottanut. Mutta kerran tuli niiden myöjä itse kaupalle ja tällöin ilmestyi, että kurkku-kymmeninen ei koskaan ollut maksanut enemmän kuin 6 kop. Peläten että minua muissa suuremmissakin ostoissa näin oli petetty ja petettäisiin vastakin, otin Tatjanan tutkinnon alle; vaan kiven kovaan kielsi hän minun rahastani hyötyneensä, ja vannoi "jumalan edessä", osottaen nurkkaan ja silmiänsä ristien, että hän oli viatoin. Nyt töytäsi emäntäkin hätään ja avasi n'ankansa puolelta semmoisen tulen, että minä vähän vastusteltuani näin ainoaksi pelastus-keinoksi pakenemisen kamariini. Vaan kuin emäntä ei siihen tyytynyt, mutta seurasi minua tännekin, lausuen että hänen ajatuksensa minusta nyt oli kokonansa muuttunut, ja soimaten minua yhden-laiseksi kuin muutkin "saivaren-nylkijät Saksalaiset" ovat, jotka joka kopeikan lukevat, otin minä pakoni oikeaan venäläiseen keinoon, löin raha-kukkaroni pöytään ja sanoin itselläni olevan rahaa ostaa hänen sekä talonsa että kaiken elämisensä (joka lause, Luoja paratkoon! ei suinkaan ollut tosi), enkä niiden muutamien kopeikkojen, vaan enemmän itsen asian, tähden ämmää ahdistaneeni. Raha on tälle kansalle, sen sanon vielä kerran, enemmän jumala kuin kellenkään muulle, ja tekee omistajansa kuninkaaksi hänen silmissänsä. Niin vaikutti tässäkin tilassa sen paljas näkö Ol'ga Ivannan mielen päälle kuin öljy aaltoavaisen veden pinnalle: hän nöyrtyi ja alkoi yhteen ja toiseen syytellä koko kurkku-juttua. Se selko asiassa, jonka häneltä vähitellen sain, oli että minulle ostettaessa kurkkuja oli talon-väki aina itsellensäkin kymmenisen ostaneet lisäämällä minun rahaani 2 kop., joten kahden kymmenisen hinta oli täysi, mutta joten kymmeninen minulle maksoi viittä kertaa enemmän kuin heille. Mieleen oli se minusta, että Tatjanan puoli puhdistui tässä asiassa vaan siksi, että hän oli ollut talon-väen väli-kappaleena minua petettäessä, ja kuin eukko kerran tämän jälkeen kävi kirkossa, selvisi hänen yksin-kertainen järkensä niin, että hän sieltä palattuansa tuli tyköni, tunnusti itsensä vika-pääksi ja pyysi anteeksi, joka seikka kohotti hänen minun silmissäni sangen korkealle, niin että siitä päivästä Tatjana ja minä olimme paraat ystävät. Enkä emännänkään kanssa tuosta rettelöstä kauan ollut vihassa, sillä petos on täällä niin tavallista, että missä se ei koske enempää kuin kopeikoita, sitä ei pidetä minäkään ja sen nuhtelemista vaan nauretaan saksalaisuudeksi. Sen ohessa oli emäntä-rukalla sydän kylläinen paljon surkeammista asioista, joita hän mieltänsä lauhduttaakseen jälkeenpäin minulle vähitellen jutteli. Hänellä oli kolme aika-miestä poikaa ja yksi tytär jo naimisessa. Vanhin kotona oleva poika oli ollut virassa, vaan viime sodan aikana hullautunut menemään upsieriksi nosto-väkeen (opoltschénie). Lähellä sotaa käytyänsä drushinansa kanssa oli hän niinkuin muutkin tämän-laiset upsierit lähetetty kotiin yhden vuoden palkan kanssa, vaan kuin palattuansa ei entistä eikä mitään muutakaan virkaa annettu hänelle, hyleksi hän nyt tyhjän-toimittajana äitinsä tykönä, ryyppi milloin rahaa sattui ja ammuksenteli sorsia aikansa vietteeksi. Toinen poika oli piiri-kunnallisen aatelin-päällikön sihtierinä, vaan oli kopeudellansa tämän niin suututtanut että hän luovutti hänen virasta ja painollansa vielä saattoi senkin matkaan, että hän ajettiin pois siitä maa-hovista, johon noin vuosi takaperin oli mennyt koti-vävyksi. Vaan nuorinta poikaansa äiti näkyi enimmän rakastaneen, varmaan sentähden, että hän oli ollut onnettomin. Sota-väestä, johon hän oli ollut annettu itsensä upsieriksi palvelemaan, oli hänet hylätty kova-korvaisuudesta esi-miehiänsä vastaan; äiti oli itse hakenut hänet sieltä kotiin, vaan täällä oli hän alkanut juoda onnettomasti, äitiltänsä salaa myöskennellyt pyhäin-kuvia ja muuta kalliimpaa kalua ja viimein väkeenkin kiskonut häneltä kaikki, mitä hengestä irti oli, niin että äitin vihdoin oli täytynyt panettaa hänet kiini ja lähetyttää arestantti-komppaniaan. Moni äitin-sydän halkeaisi jo vähemmästäkin, vaan tämän kuormansa lisäksi sai Ol'ga Ivanna vielä useampi päivä niellä hävittömyyttä vävyltänsä, jonka itse oli ennen aikaan "kengittänyt ja vaatettanut", niinkuin hän sanoi, vaan joka palkitsi tämän hyvyyden niin että oli anopilta parhaan osan taloa vallannut ja sen lisäksi vielä kohteli häntä kamaloittavalla ynseydellä. Nämä kaikki seikat kurkku-jutun jälleen vähitellen saatuani tietää, koin minä kohtelevaisuudella pysyttäydä vastoin-käymisistä ärtyneen emäntäni lemmissä, eikä meillä mainitun tapauksen jälkeen ollutkaan muuta välillämme kuin ystävyys ja hyvä-tahto.
Venäläisen seuruus-elämän, jommoisena se maalla ja pienemmissä kaupungissa löytyy, tulin Krasnoslobodsk'issa ollessani tuntemaan enemmän kuin ennen, sillä täällä elin ainoastaan Venäläisten kanssa. Paraimmiksi avuiksensa kiittelee tämä kansa vieraan-pitäväisyyttänsä, ja vanha totuus on se, että tämä avu sivistymättömissä kansoissa on suurempi ja myös tarpeellisempikin kuin sivistyneissä. Vaan päällisin-puolinen sivistys on täällä tämän niinkuin monta muutakin hyvää omaisuutta joko hävittänyt eli muuttanut. Venäläisen vieraan-pitäväisyys ei koskaan tee sitä levollista ja elähyttävää vaikutusta vieraan mielessä kuin se sydämellinen ja yksin-kertainen käytös, jolla häntä Suomessa ja Skandinaviassa kohdellaan. Venäläinen on kyllä ensi kohtauksessa teitä vastaan itse nöyryys, itse imartelu, itse liehakoitsevaisuus, ja alussa luulen jokaisen ulko-maalaisen pettyvän tämän kautta ja kasin-kultaa hopeana pitävän, niinkuin minunkin kävi. Tämä yli-määräinen kohteliaisuus hälvenee kuitenkin pian hänessä, joka tulee osiksi hänen yleisestä häilyvästä luonnostaan osiksi myös siitä, että hänellä alussa on ollut teistä liian suuri ajatus: hän on joko pitänyt teitä liian rikkaana eli luullut teillä olevan liian suuren vallan elikkä myös liian korkeita suojelijoita. Hänen havaittuansa, että olette ilman näittä eduitta ja muilta vaaditte kunnioitusta vaan omien avujenne esim. sivistyksenne, oppinne, neronne kautta, tulette sen tässä maassa kokemaan, että vieraan-pitäväisyyttä nautittuanne sen monesti saatte palkita hävittömyyttä nielemällä, hienompaa ja tärkeämpää sitä myöten miten milloinkin sattuu, ja minun neuvoni niille, jotka kova onni saattaa tänne, on että niin vähän kuin mahdollista velkautua täkäläiseen vieraan-pitäväisyyteen eli upota maan seuruus-elämään. Tämän jälkimäisen teki turha ulko-muodon noudatus sivistyneelle ihmiselle hyvin tukalaksi, ja jos meidän Pohjasta oleva matkalainen syystä voipi moittia Saksalaisten yksin-kertaisuutta ja avonaisuutta seurallisessa elämässä liian ystävälliseksi ja joka-päiväiseksi, niin on täällä taas poikettu toisannepäin liiaksi ja seurallisuuden ainoassa muodossa luultu sen totisen luonnon löytävänsä. Käymät (visiitit) pidetään tarkassa vaarissa ja niiden keskinäisyys (reciprocitet) suuressa arvossa, kuin myös niiden tekemisellä eli laimin-lyömisellä voidaan suuresti ilahuttaa eli loukata toinen toistansa, jossa kaikessa useastikin ei puutu naurun ainetta. Niin mahtaa moni lukija muistaa, miten Castrén kertoo Mesen'issä gorodnitschijn kanssa lähettiläisten kautta taistelleensa useampia päiviä siitä, kumpiko heistä ensin kävisi toisensa luona, jossa Castrén kuitenkin näyttää väärässä olleen, sillä matkalainen, jos hänen virka-arvonsa ei ole kovin paljoa korkeampi sen paikkakunnan asujanten, johon hän tulee, on täkäläisiä sääntöjä myöten velvollinen heidän tykönänsä ensin käymään. Näin päätti varmaankin apteekkari Krasnoslobodsk'issa uuden gorodnitschijn tultua. Tämä teki käymänsä kaikkien muiden kaupungin merkillisten asujanten tykönä, vaan laimin-löi apteekkarin, vaikka hänellä vielä korttierikin sattui olemaan samassa talossa, jossa apteekkari asui. Muut selittivät tämän huolimattomuuden niin, että gorodnitschij luki apteekkarin porvari-säätyyn, ja sen velvollisuus tämmöisissä tiloissa on nöyryytensä osoittaminen uudelle pää-miehelle, minkä sokuri-tokalla, minkä viini-lekkerillä, minkä milläkin lahjalla. Mutta apteekkari ajatteli toisin, ja vaikka hän oli hyvä ystäväni, niin en voinut olla nauramatta sille arvolle, jonka hän antoi tälle vähä-pätöiselle seikalle, ja niille konehtimisille palvelijoiden, yhteisten tuttavien ja muiden kautta, joilla kumpikin koetti saada toistansa ensi askeleen ottamaan. Tätä kesti noin kuu-kauden ajan, ja minun lähtiessäni jäivät he vielä sormi-koukkua vetämään tästä vallan-painavasta asiasta.
Tavalliset huvitus-keinot seuroissa ovat kortit, tanssi ja palo-viina. Tätä jälkimäistä käytetään kaikissa niissä tiloissa, joissa meillä käytetään vaihetellen palo-viinaa, viiniä, totia ja punssia; se on Venäläisen niin ylhäisemmän kuin alhaisenkin A ja O, surussa lohdutus, ilossa riemun väli-kappale, kaikissa tiloissa välttämätöin. Arvattavasti ei tämmöisessä seuruus-elämässä kirjalliset keskustelut ja harjoitukset koskaan tule kysymykseen. Vaikka käynyt sangen monen hovin-herran ja virka-miehen tykönä, en ole yhdessäkään perhekunnassa tavannut kirjastoa. Ainoat kirjat, joita siellä täällä voitte nähdä, ovat jotkut ranskalaiset romaani-remput, joita talon nais-väki joko lukevat hirmuisella ulos-puheella eli vaan ovat lukevinansa. Ennen viimeistä sotaa löytyi Venäjällä monta posti-konttuoria, johon ei tilattu yhtään sanoma-lehteä. Kasan'in pois-luettua, jossa on kaksi keskin-kertaista kirja-puotia ei koko itä-Venäjässä maa-alalla, jolla elää noin 20 miljonaa ihmistä, löydy ainoatakaan kirja-kauppaa, Paikka paikoin nähdään muun räämän seassa kirjojakin jonkun kauppa-miehen puodissa, joka on N. Novgorod'in markkinoilla eli Moskovassa ostanut niitä nauloittain eikä itse osaa niiden nimi-lehteä lukea. Vaan se paksu tomu, joka ne peittää, ja ne monet täpät, joilla useampien kesien kärpäset ovat ne kirjanneet, todistavat selvästi, ett'eivät ne ole sitä tavaraa, jota paljon menee. Ainoat tämän kirja-kaupan ystävät lienevät joku sel'skij pisar (kylä-kirjoittaja), joka ratoiksensa sassa-parillaa juodessaan ostaa pyhä-kertomuksen 11 tuhannesta neitsyestä, eli joku varakkaampi porvarin-ämmä, joka kadotuksen kuvan eli pyhän Nikolauksen rinnalle tahtoo seinällensä ripustaa Sinopen tappelun eli sota-mies Koschkan kuvan Sevastopol'ista. Varakkaammat säädyt kyllä voisivat Pietarista eli Moskovasta itsellensä lähetyttää kirjoja yhtä hyvin kuin lähetyttävät viinan-mauksia, ulko-maan sieniä ja lavemangi-ruiskuja; mutta tämä kuin ei ole tullut "muodiksi," niin tekee sen harva, ja koti-maallinen kirjallisuus on melkein yhtä suuressa ylen-katseessa kuin koti-maallinen teollisuuskin.
Tämä kirjallisuuden ylen-katsominen kostaksenkin siten että sivistys niin-kutsutuissa sivistyneissäkin säädyissä on joko mitätöin eli vaan hieno helme sisällisen törkeyden päällä. Miehet kuitenkin menevät mukiin; heistä on moni saanut kasvatuksensa kruunun-laitoksissa, moni on palvellut sota-väessä Varsovassa, Riigassa eli Helsingissä, ja lukee tällä ajalla paljon sivistyneensä ja onkin maa-miehiinsä nähden paljon sivistynyt. Vaan nais-puolien kanssa on seikka aivan toisen-lainen; ainoan sivistyksensä ovat he saaneet ranskan kielen vaillinaisessa mongertamisessa ja pianon surkeassa rämpytyksessä, ja sisemmissa paikkakunnissa on harva saanut tätäkään sivistystä. Lukijattareni antakoot anteeksi, vaan useasti on se minulle tapahtunut täkäläisissä seuroissa, että katsellessani jonkun kaunottaren konstillisesti kiehkuroitua tukkaa vasten tahtoani ovat juohtuneet mieleeni ne korva-puustit, jotka sen kiehkuroiminen on varmaan maksanut kaunottaren orja-tytölle, että ihmetellessäni hänen silkkivaatteustansa ajatukseni on ollut niin rohkea ja silmän-räpäykseksi kuvannut itsellensä sen lika-harmaisen alus-hameen, jonka päällä kiiltävä silkki kohisee, ja että ihaillessani hänestä tuoksuavaa hyvää hajua varomatta olen tullut miettimään niitä suuria lyökkiä ja sitä äkeätä hapan-kaalia, joita kaunotar puoli-päiväistä syödessään ei suinkaan ole ylen-katsonut.
Ei lienekään siis ihme, että rouvas-väen vähä sivistys eli oikeammittain sivistyksen puutos johdattaa sen kaiken-laisiin hulluuksiin. Rakkauden-juomia ja taika-pussia ei käytetä missään niin ahkerasti kuin Venäjällä; minkki on sangen yleinen kauneuden ylennys-keino; luonnollisten lääkkeiden siassa olen useasti kuullut käytettävän homoiopathiaa, sitä jota ruotsiksi kutsutaan sympathi-kur, revalenta arabicaa j.n.e., jotka kaikki keinot nais-väessä varsinkin ovat löytäneet uutterat käyttäjät ja uskolliset puolustajat. Miesten seassa on tämä omaisuus kansan luonteessa synnyttänyt yksiä eli yhdenlaisia harhauksia, ja erittäinkin vimmaa sivistyneempiä nerotoin epäileminen uskon-asioissa, jonka ulos-puhumisen he pitävät suurena kunniana, vaan jota elämässä jotenkin toteuntamaan kuitenkin ovat liian suuria laiskuria eli pelkuria. Tässä juohtuu mieleeni muuan huvittavaisimmia päiviäni Krasnoslobodsk'issa erään virka-miehen tykönä, joka oli piirikunnan korkeimmia. Syötyä hyvä puoli-päiväinen muutamana sunnuntaina kutsui hän vieraansa, joita olimme vaan apteekkari, lääkäri ja minä, kauniisen puistoonsa Mokschan rannalla, jossa heittäydyimme viheriäiselle nurmelle ja kukkaisten, kukkivien tuomien ja havanna-sikarien tuoksussa valmistuimme odottamaan, millä isäntämme vielä tahtoi lisätä meidän kostitsemista. Tämä lisä olikin täällä harvinaista laatua, sillä hän otti esiin paksun-laisen käsi-kirjoituksen ja tahtoi lukea meille "jotakin merkillistä". Luettava oli venäjän-kielinen käännös Volneyn kirjasta: Les ruins. Minua viehätti tässä ensinkin se seikka, että kirja oli munkin kääntämä, ja ne harvat, jotka sen sisällyksen tuntenevat, ovat varmaan myös kanssani ihmettelevät, että venäläinen munkki oli joutunut hänen säädyllensä näin vähä-hyötyistä kirjaa kääntämään eli että hänellä alunkaan oli edes oppia ja taitoa ollut sitä tekemään. Ei paljon vähempi ollut se ihme, että käsi-kirjoituksen omistaja, joka virassansa ei kirjoittanut koskaan muuta kuin nimensä suoritettavien paperien alle, oli sen omalla kädellänsä kopioinnut. Viehtyivätkin niin hyvin lukija kuin hänen toiset kuuntelijansakin kirjasta sitä enemmän kuta kauemmin luettiin, ja näin ei havaittu, että päivä oli jo lähellä laskuansa ennenkuin kirjan saimme loppuun. Minun täytyy tunnustaani että se minussa ei vaikuttanut niin ehdottomasti kuin kumppalissani, johon kukaties oli syynä sekin, ett'en niin tarkoin ymmärtänyt kaikkia kielen hienouksia kuin he. Vaan nähtävä oli sekin, että he olivat tottumattomammat tämmöiseen ruokaan kuin minä. Meidän ylä-alkeis-kouluissa saattavat niin vanhenneet ajatukset, kuin Volneyn ovat, ylimmän luokan parempi-päisiä poikia sangen suuresti viehättää. Vaan ajattelevaisen kymnasiolaisen luulen niille olka-päitänsä nostelevan, ja muu tieteellisesti sivistynyt yleisö on ne eli varsinkin enimmät niistä jo kauan sitten jättänyt taaksensa.
Se, jonka on täytynyt vieraantua huvituksista, elää jo ja jaksaa taas ikävätä kärsiä kokonaisen kuu-kauden niin hupaisen päivän päälle kuin edellä-kerrottu oli minulle. Toisen tämmöisen päivän sain vielä Krasnoslobodsk'issa ollessani nauttia muutamana sunnuntaina, kuin sen tässä tienoossa olevan rykmentin evesti vieras-pidoilla ilahutti koko kaupungin. Se tapahtui erään noin puolen-kymmenen virstan päässä olevan mies-luostarin tykönä. Luostari on kauniilla Mokscha-joen kiertävällä niemellä, jossa sen pyhän paikan yhdellä puolella on synkkä metsä, toisella kaunis nurmikko, siellä täällä vanhojen tammien ja lehmusten siimestämä. Tällä jälkimäisellä nähtiin mainittuna päivänä pari telttiä rakettuna ja niitä lähellä rykmentin musiikin valkoisissa vaatteissansa seisovan ja odottavan pillinensä ja torvinensa. Kohta olikin koko seura venheissä tullut paikalle, Vaikka taivas lupasi märkää iloa, pilvet hajosivat kuitenkin pian, sitä kirkkaammin paistoi nyt päivä, sitä ihanampi oli metsän ja nurmen tuoksu, sitä vilppaammasti soittelivat metsän pilli-piiparit virsiänsä. Heidän sävelensä vaikenivat kuitenkin eli hukkuivat niihin ääni-aaltoihin, joilla musiikki nyt alkoi vaikuttaa metsältä kumeata kaikua. Ja pian oli tanssikin irti. Jolla tästä ei ollut iloa, se huvittelihen kävelemällä luostarin läheisellä kirkon-maalla, jossa kalliit muisto-kivet todistivat, että rikkaalla vielä kuolemassakin (ehkä ei kuoleman takana) on etuja, joita köyhän vaan tulee kadehtia, koska hän ei voi lunastaa tomullensa tämmöistä pyhää lepo-paikkaa kuin rikas. Eli ilahuttihen mainittu tanssin-ylenkatsoja metsässä kuuntelemalla soiton, tänne kulkemisestansa lauhtunutta, säveltä eli huvittelihen katsastamalla, kuinka luostarista tulleiden nuorempien isien silmät pyörivät katsoja-joukossa seisovien ruskea-poskisten tyttöisten ja evestin pyöreä-kupuisten viina-lekkerien välillä. Ja vaikka näiden sisällys ei paljon tainnut ilahuttaa munkkien sydäntä, niin tyhjentyi se kuitenkin illan kuluen, sillä evestin vieraista oli pari-kymmentä hänen omia hilpeitä upsieriansa, joista moni kannun-kallistus-taidossa ja hiekka-säkin omaisuuksissa olisi voinut vetää vertoja Alsatian herttualle (katso W. Scott'in Nigel'in vaellukset). Erinomaista oli myös oudolle se isän-valtainen suhde, joka oli evestin ja hänen upsieriensa välillä. Se näyttihen vähemmin siinä, että hän esim. kaikkia nuorempia sinutteli, kuin monessa muussa seikassa, joiden kertominen tässä kuitenkin olisi liikanaista, ja muistutti katsojalle mieleen sitä merkillistä clan-valtaa Skottlannin kansassa, jota ikään-mainittu kirjoittaja niin monessa kirjassansa ei uuvu kuvaamasta. Eräässäkin näistä ihanoista kuvauksistansa kertoo hän aterian, jonka clan'in (sukukunnan) pää-mies antoi alamaisillensa. Kaikki istuivat he yhdessä pöydässä pää-miehen ylpeästä suvusta alkaen aina köyhimpään kilin-paimeneen asti. Mutta ravinto oli sangen eri-lainen eri-arvoisille vieraille. Kuin yläpäässä pöytää syötiin mehevätä hirven-paistia ja juotiin ranskan-viiniä hopea-maljoista, täytyi alempana istuvien tyytyä lohen-poikiin, katajan-marja-viinaan ja olueen puu-maljoista. Ja juuri tämäkin seikka clan-vallasta näyttihen meidän evestin vieraan-pidossa, sillä hänen juodessansa kunnioitettavimpien vierastensa kanssa portteria, sampan-kaljaa j.n.e, kiersi viina-pullo, kyllä ahkerasti, meidän alempana istuvien piirissä, ja ilman mittäkään pahatta aivotuksetta juohtuu minulle tässä mieleen eräs pohjais-Savossa hyvin tunnettu viisu, jossa paitse muuta lauletaan että
"ylä-päässä pöytää vehnäistä syötiin,
ala-päässä vieraita kynsille lyötiin",
jota kuitenkin tällöin ei olisi ollut hyvä ajatellakaan, sillä kaikki remusivat iloisina ja erosivat pidoista tyytyväisinä. —
Edellisestä voipi moni ehkä luulla minun kaiken aikaa istuneeni piirikunnan kaupungissa. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä minä ajelin ja oleskelin kylissäkin, niin hyvin Pensan kuin Tambov'an läänissä, sen verran kuin asiani vaati. Nämä tienoot ovat Venäjän-maan elo-rikkaimpia ja hedelmällisimpiä, vaan kuitenkin nähtänee surkeampia kyliä ja köyhempää rahvasta tuskin missään kuin täällä. Olletikin koskee tämä lause Pensan lääniä, jossa kylien ulko-muoto inholla ja kauhistuksella täyttää matkalaisen sydämen; Tambov'an läänissä näin sitä vastaan muutamia sangen kauniita mordvalais-kyliä, joissa tavattiin hyvin-eläviä ja rikkaitakin talon-poikia. Tämä eri-laisuus kahden vierekkäin olevan ja yhtä luonnon etuja nauttivan paikkakunnan välillä todistaa paremmin kuin mikään muu, kuinka sanomattoman painava paikkakunnallisen hallituksen kelvollisuus eli kelvottomuus on semmoiselle kansalle kuin täkäläinen, joka ei vähääkään ole tottunut itse itseänsä hallitsemaan.