Tässä maassa elää iki-vanhoista ajoista Voguulin kansa, joka läheisten heimolaistensa Ostjakkien kanssa oli jo muinaisina aikoina kaukaisillenkin kansoille tunnettu Jugrin eli Ugrin nimellä, vaan itse nimitäksen Manjsi, josta niinkuin Voguulinkin nimestä tehtyjä monia perättömiä selityksiä minä en rupea vielä lisämään uudella semmoisella. Nimestä Vogul sanon vaan sen, että sitä paikalla ei kukaan käytä, sillä Pelmys'in tienoossa kutsuvat Venäläiset Voguulia ainoastaan инородцы (vieras-peräiset, ei-Venäläiset) eli ясачные (jasakan-maksavat, ei-talon-pojat), ja Beresov'an piirikunnassa kutsutaan heitä ja Ostjakkeja yhteisesti Остяки. Herra Regulyn päätteelle (Baer u. Helmersen, Beiträge zur Kenntniss Russlands, B. IX.) että Voguulit eivät olisi maan alku-peräiset asukkaat, vaan verrallisesti myöhemmin mistä kusta etelämmästä tänne siirtyneitä, ei löydy mitään todistuksia. Päin vastoin todistavat jokien, järvien ja vuorien nimet ei ainoastaan Voguulien tätä nykyä asumassa maassa, vaan paljon etelämpänäkin ja lännempänä, jossa nyt jo kaukaisista ajoista asuu muita kansoja, että Voguulit ovat ensimäiseksi niille paikoille jalan astuneet ja kielellänsä ne nimittäneet. Voguulin kielen rikkaus nimityksistä tämän maan omituisille luonnon-aineille ja sattumille on myös todistuksena tämän kansan siinä kauan asuneen.

Voguulien nykyisen alan eteläisenä rajana ovat Losva ja Tavda, jonka jälkimäisen joen varrelta kuitenkaan ei Voguulia tavata enää muualla kuin Koschutsk'in volostissa kolme pientä kylää; lännessä on Uraali heidän luonnollinen rajansa Syrjäänein maata vasten; pohjassa eivät Voguulit nouse ylemmäksi Sosva-joen pohjasta tulevia syrjä-jokia, ja idässä taas ei heidän piirinsä ulotu yhdistyneesen Ob-Irtysch-jokeen asti muualla kuin Beresov'an kaupungin kohdalla, sillä etelämpänä ovat Ob'in sekä Irtysch'in molemmat rannat Ostjakkein vallassa. Hallituksellisessa katsannossa kuuluvat he kahteen lääniin, nim. Perm'in, jossa heidän alansa on Tscherdyn'in ja Verchoturien piirikunnissa, ja Tobolsk'in lääniin, jossa heidän maa kuuluu Turinsk'in ja Beresov'an piirikuntiin. Heidän lukunsa on, verraten siihen suureen maa-alaan, joka heidän vallassansa on, aivan vähäinen. Tobolsk'in läänissä löytyy Voguulia noin 900 veron-maksavaa miehen-puolta, jota myöten, jos jokaista veron-alaista vastaan luetaan 6 verotointa henkeä, joka lienee kohtuullinen, Voguulien yhteinen määrä Tobolsk'in läänissä tekisi noin 5,400 henkeä; Perm'in läänissä taas ei heitä ole yhteensä enemmän kuin 900 hengen paikoille, ja näin muodoin ei koko Voguulin kansan luku tee täyttä puolta seitsemättä tuhatta henkeä. Syyt tähän vähään väen paljouteen ovat: ilman kovuus ja elämän-laadun vaivaloisuus, metsän-otuksen väheneminen ja siitä seuraava yleinen köyhyys, kuin myös venäläisten pappien ahnaus, jotka Voguuleilta vaativat niin suuren vihkiäis-rahan että moni nuori mies juuri sen puutteesta jätäksen naimatta. Beresov'an piirikunnassa eläviä Voguulia haittaa kalym'ikin (naima-raha morsiamen isälle maksettava) naidessansa, ja yleisiksi väen-vähyyden syiksi voipi vielä lukea kulku-tauditkin, joista rokko ja venerin-tauti ovat tehneet suurta tuhoa heidän seassansa. Venäläisiä lähellä vähenee heidän määränsä sitenkin, että moni Voguuli annaksen työ-miehiksi Venäläisille, ja vierastuen omista elatus-keinoistansa perehtyy täällä näiden elämän-laatuun sekä palo-viinaan ja katoaa näin muodoin kansastansa. Yleisesti valittavat täkäläiset virka-miehet niin Voguulien kuin Ostjakkienkin ja muiden heidän tavallansa elävien kansojen Siperiassa vuosi vuodelta vähenevän ja heidän kokonaisen loppumisensa siis ei kaukana olevan, joka kohtalo tiettävästi on kaikkein semmoisten kansain, jotka eivät tahdo antautua sivistyksen matkaan.

Elämän laatunsa puolesta voipi Voguuleja kutsua asettuneeksi metsästäjä-kansaksi. Syrjä-elatus-keinoja on etelässä, Losva- ja Pelym-jokien varsilla, joku vähäinen maan-viljelyä ja karjan-hoitoa, ja pohjassa Sosva-joella kalan-pyyntö. Vaan metsän-käynti on ainakin Voguulin paras ja rakkahin toimitus. Metsästämistä harjoitetaan sekä kodista käsin että metsään raketuista, noin päivän matkan eli parin päässä olevista, majoista. Se alkaa syys-kesällä elo- ja syys-kuussa hirven pyytämisellä, joka tähän aikaan vuotta on hyvin lihava. Hirvi asuskelee kernaasti kuivilla suo saarilla, joissa viheriäinen ruoho on hänen paras herkkunsa, ja tämmöistä ruohoa paremmin kasvattaaksensa sytyttää Voguuli useasti sen-kaltaiset paikat tuleen, josta ne monet metsä-valkeat ovat selitettävät, jotka Siperiassakin hävittävät täällä tosin vielä arvotointa metsää. Tämmöisissä paikoissa löytää Voguuli pian hirven jälet ja koirinensa alkaa hän sitä ajaa perästä, jota ajamista monesti kestää neljä viis päivää ja enemmänkin, ennenkuin hirvi laskee ajajansa niin lähelle että ampua voi. Jos ampuminen onnistuu, teurastaa hän saaliinsa paikalla ja rakentaa joko puuhun eli korkeiden pylvästen päälle pienen aitan, jossa liha, leikeltynä kaitaisiin ja hienoin suikaleihin, kuivaa ja talveen asti säilyy karhuilta ja muilta raatelijoilta. Mainittuin hirven asuma-paikkoihin viritetään myös suuria jousia, jotka eläimen lähestyessä laukeavat ja joita Venäjän kielessä tästä kutsutaan itse-ampujiksi (сaмострелец, сaмострела). Myöhemmin syksyllä, kuin nahka-otus on saanut täyden karvansa, kuin soiden ja vetten jäädyttyä metsän-käynti on helppo ja kuin ensimäinen lumi hyvästi näyttää eläinten jälet, tällöin alkaa oikea metsän-pyyntö, joka paraasta päästä on sopulin ajaminen. Tätä eläintä pyydetään sitten monella lailla koko talvi aina kevääsen asti, kunne lumi alkaa upottaa miestä ja koiraa. Tässä pyynnössä on hyvä koira verratoin kappale ja semmoinen maksaakin Voguulien kesken kaksin kolmin-kymmenin hopea-ruplin, eikä niitä pieniä helma-rakkia, joita vanhain naisten kaupunkiloissa nähdään hyväilevän, pidetä niin hyvästi kuin Voguuli pitää koiraansa, joka taas kuuliaisuudessa ja uskollisuudessa jättää kauas jälellensä mainitut kaupunkilaiset heimolaisensa. Sopulin hinta on hyvyyttä myöten eri-lainen: neljästä aina kymmeneen hopea-ruplaan, ja jasakkaa maksettaessa ottaa hallitus hyvän sopulin vastaan kolmen sielun verona. Toinen eläin, joka vielä useammin kuin sopuli saa antaa nahkansa Voguulille, on orava, jota tapetaan ympäri vuotta ja yhtä verran huviksensa kuin oikeaksi työksi. Voguuli ei nim. koskaan liikahda jurtastansa ilman koiratta, pyssyttä ja kirveettä. Jos hän jalan lähtee mihin asialle, on hänellä koira muassansa; jos taas venehin, juoksee koira pitkin joen-rantaa hänen itsensä melomalla hiljalleen matkaa tehdessänsä. Koira löytää pian oravan ja ilmoittaa haukkumalla sen isännällensä, joka kuitenkin on ruudilta ja haulilta liian saita oravaa ampumaan. Kirveellänsä kolkuttaa hän puuta, jossa orava istuu. Jos tämä hypätessänsä toiseen puuhun ei putoa maahan, kertoo metsästäjä puun-kolkuttamista niin kauan kunne orava enää ei hyppääkään puusta puuhun, vaan istuu uppimiskaisesti paikallansa. Tällöin sahataan puu poikki ja sen kaatuessa joutuu otus välttämättömästi odottavan koiran hampaisiin. Oravan hinta vaihettelee täällä 6 ja 10 kopeikan välillä hop. Harvemmin saadaan repoa, joka on vaikea pyytää, ja arvaten vielä harvemmin karhua. Metsä-lintuja pyydetään loukuilla (ven. слопец), jotka asetetaan ei kovin kauas kotoa, niin että vaimot ja muu kotona elävä heikompi kansa hyvin voipi ne hoitaa. Keväällä tapetaan myös paljon vesi-lintuja, joita pyydetään merroilla eli ammutaan jousella, joka kalu vielä löytyy joka talossa.

Kalastaminen, joka Tavdalla ja sen syrjä-jokiloilla ei ole kovin antoisa, tapahtuu siellä tavallisesti talvella siten että joki soveljaassa paikassa lähellä kotia kokonansa suletaan ja suluissa oleviin porttiin asetetaan suuria, päre-puikoista tehtyjä mertoja. Näitä pyydyksiä hoitavat samoin vaimot ja muu koto-kansa. Vaan pohjaisen Sosvan Voguuleilla on kalastaminen suuremmassa arvossa ja suuremmasta hyödystäkin. Heti vetten auettua ja tulva-veden laskeutua keräytyvät he suurissa parvissa joen-suu-paikkoihin joko Sosvalla eli Ob-joella, ja elävät niissä kalastaen koko kesän syys-kuuhun asti, niin että hirven pyytö täällä jääpikin useammalta tekemättä. Tavallisesti pyydys on nuotta, ja sen, joka ei ole nähnyt tämmöistä kalan-pyytäjä-kylää Sosvan eli Obin rannalla, on vaikea uskoa sitä kalan-paljoutta, joka täällä vuosittain tapetaan. Voguuli ei koskaan suolaa kalaa, siitä syystä että hän suolaamisen pitää hyödytöinnä herkun-valmistuksena ja että hänellä ei ole varaa ostaa suolaa niin paljon kuin siihen tarvittaisiin. Mitä hän perheinensä ja koirinensa ei paikalla syö — ja se ei ole vähä — kuivataan ilmassa eli savustetaan tuli-sian ympärille asetetuilla vartailla talven varaksi.

Se, joka on matkustanut Venäjällä, on kyliä pian tullut havaitsemaan, että kaupunkien kaduilla renikoiden ja muiden sen-kaltaisten herkkujen seassa myös myödään hänelle tuntemattomia ruskioita pavun-kokoisia jyviä, joita rahvas, olletikin pyhä- ja juhla-päivinä, syödä raksuttelee ja joista Venäjällä kauppa-miesten rouvien sanotaan pysyvän niin hyvässä lihassa kuin he tavallisesti ovat. Nämä jyvät ovat ketri-puun kävyssä kasvavia pähkinöitä, joita saadaan Siperiassa ja joiden kerääminen tämän maan köyhillä Voguuleilla ja Venäläisilläkin sen pohjaisemmissa tienoissa on sangen painava syrjä-elatus-keino. Naula näitä pähkinöitä maksaa esim. Kasan'issa 7 eli 8 kop. hop., vaan paikalla ei puudan hinta ole kalliimpi kuin noin 3 eli 5 ruplaa paperissa. Mutta milloin hyvä pähkinä-vuosi sattuu, voipi yksi perhekunta niitä helposti kerätä useampia kymmeniä puutia ja näin ilman suuretta vaivatta lunastaa hyvät rahat.

Niinkuin edellä sanottiin alkavat Losva- ja Pelym-joella elävät Voguulit vähän maatakin viljellä, jonka kanssa myös hevoisten ja karjan pito luonnollisesti yhdistäksen. Venäläisillä Pelym'issa ja sen seuduilla on se yleinen valitus, että maan-viljely ei näissä tienoin tahdo enää menestyä. Mutta kokonaista leveys-pykälää pohjempana Pelym'ia eli vähäistä etelämpänä 61:tä pykälää, Massaun paul'issa Pelym-joelta vähän syrjään, on eräs Voguuli vähitellen raatanut itsellensä niin hyvät pellot, että hän suurine perheinensä leivän puolesta tulee omallansa aikaan ja hyvinä vuosina vielä myöskin isot määrät eloa. Tämä todistaisi, että maan-viljely täällä ahkeralla raatajalla vielä palkitsee vaivat, ehkä kyllä halla useasti hävittää hänen toivonsa. Kuitenkin on sanottava, että mainittu paikka on pohjaan päin viimeinen, jossa maan-viljelyä löytyy, sillä siitä noin 30 virstaa pohjempana oleva Atimje-paul ei enää viljele muuta kuin naurista ja sitäkin hyvin vähän. Jälkimäinen kylä on myös viimeinen tällä kohdalla, jossa hevosia tavataan.

Hevosen kanssa pitävät Beresov'an piirikuntaan kuuluvat Voguulit peuroja. Harvalla on niitä kuitenkaan enemmän kuin joku kymmenkunta, ja eräs parin sadan peuran isäntä Tapsje-joen latvalla on näissä seuduin mainio pohatta, ehkä hän Obdorsk'in tienoossa rikasten Samojeedein rinnalla, joilla tätä omaisuutta on tuhans-määrin, kävisi köyhäksi raukaksi. Beresov'an seudussa tavataan kuitenkin varakkaammilla Voguuleilla jo hevosiakin ja lehmiä, vaikka kumminkin kahden viimeisen vuoden korkea vesi jokiloissa on tehnyt, ett'ei heinää silloin voitu tehdä ensinkään, jonka tähden sekä Voguulien että Venäläisten taas on täytynyt melkein vähiin hävittää karjansa ja hevosensa.

Maa eli oikeammiten metsä on Voguuleilla yhteinen, jossa jokaisella, joka vaan kykenee, on täysi oikeus pyytää mitä ikänänsä voipi. Pelym-joella, jonne alempana asuvat Venäläiset talven ajaksi tulevat metsää pyytämään, eivät Voguulit heitä laske metsäänsä muuten kuin yhdessä jonkun heikäläisensä kanssa, ja näin yhtyvät Venäläinen ja Voguuli pieneksi yhdyskunnaksi, jossa Voguuli Venäläisen kanssa jakaa metsästys-oikeutensa ja tämä taas pitää hänen leivässä, mutta kaikki saalis pannaan kahtia. Kala-vesi sitä vastaan pidetään tarkemmassa, niin että kullakin joen-suulla eli muulla kalastus-paikalla ovat tietyt isäntänsä, joilta Venäläiset ainoastaan vuokraamalla voivat ne saada käyttääksensä.

Harvat ihmisten asunto-siat lienevät niin surkeat ulko-muodoltansa kuin Voguulien kylät eli paulit ovat. Ne ovat aina raketut kuivalle paikalle joen rannalla ja enimmiten semmoisiin kohtiin, joissa pienempi joki yhtyy suurempaan, sillä joen-suissa on kalan-pyyntö parempi kuin muualla ja jokia myöten on sekä talvella että kesällä huokeampi liikkua kuin metsää. Kylät seisovat kaukana toinen toisestansa, päivän matkan, kahden ja kolmenkin päässä, sentähden että kullakin olisi metsästys- ja kalan-pyyntö-alaa kyllä. Kylässä on tavallisesti vaan kaksi eli kolme jurttaa; viis jurttaa on jo suuri kylä, ja isoin paul, jonka minä matkallani olen tavannut, on edellä-mainittu Atimje-paul Pelym-joella, jossa on seitsemän jurttaa. Jurtat ovat kahden-laiset: talvi- ja kesä-jurtat. Edelliset ovat raketut hirsistä, sammalletut ja tuohella malkojen kanssa katetut. Ne ovat harvoin suuremmat kuin kolmea syltä kultakin seinältä. Ovi, jonka edessä harvoin on mitään porstuaa eli suojaa, on tavallisesti etelään päin, varmaan siitä syystä, että tuuli siltä puolen on vienompi kuin muut tuulet. Oven vierus-nurkassa on pieni, aivan englannilaisen kamiinin tavoin rakettu, savesta ja ruohosta kyhätty tuli-sia, jossa tuli palaa kaiken päivää, vaan jonka torvi yöksi katolta käsin peitetään tuohella. Lämmintä tästä uunista ei kuitenkaan tulen sammuttua ole toivomista, sillä se on liian pieni ja liian huonoista aineista tehty, ja onkin yöllä herätessä näissä jurtissa aika vilu, kuin ilma sattuu kylmempi olemaan. Valo tulee jurttaan pienestä ikkunasta, joka tavallisesti on lasista, vaan sen puutteessa myös kalan-nahkasta eli paperista ja talvella jäästä. Pitkin jurtan seiniä kulkee noin puolta kyynärää korkeat, hyvin leveät lavitsat, samoin kuin Tatarilaisten asunnoissa, jotka ovat katetut tuohella eli kaisloista kudotuilla katteilla. Arvollisemman vieraan tullessa levitetään lavitsalle hänen levätäkseen useampia peuran-nahkoja. Oudon ei ole kuitenkaan hyvä levähtää tälle kyllä viehättävälle sialle, sillä tavallisesti on se täynnä kirppuja; hänen on parempi istua sille pienelle rahille, jota pidetään pöydän asemesta. Jokaiseen jurttaan kuuluu yksi eli pari pientä, korkeille pylväille rakettua aittaa, ja aitan takana jo seisoo jylhä kuusikko, jonka huminaa ja raitista hajua Voguuli niin rakastaa. Kesä-jurtat, joihin hän aina muuttaa lämpimän ajaksi asumaan, vaikka jäisikin talvi-jurttien paikalle kesäksi, ovat tuohesta ja Sosva-joella kukkuran-muotoiset. Niissä on tuli-sia keskellä jurttaa ja savu menee ulos sen kohdalle tehdystä reiästä katossa; ne ovat katteattomat ja muutenkin vaillinaisemmat kuin talvi-jurtat.

Tämmöiset ovat Beresov'an piirikunnassa elävien Voguulien asunnot. Eteläiset Voguulit eli Pelym'in ja Sosvan varsilla asuvaiset pitävät harvoin kesä-jurttia, vaan elävät kesän talven hirsistä raketuissa asunnoissa. Ne eivät eroa Sosvalaisten jurtista muussa kuin siinä että edellä-kirjoitetun tuli-sian viereen on muurattu ison-lainen pata, jossa ruoka keitetään ja jonka alta nouseva savu eri torvella johdetaan tuli-siaan, jonka torvesta sekin menee ulos. Näiden eteläisten Voguulien nähdään jo rakentavan venäläisiäkin tupia, jotka tavallisesti asetetaan jurtan perään ja ovat kamarin eli vieras-huoneen asemesta.